Teksti: Jenni Koskinen
Kuvat: Puolustusvoimat / Jani Kaitosalmi, Isänmaalle-juhlakonsertin verkkolähetys

Samoin kuin varusmiesmuusikoille, kulunut vuosi ei juuri ole tarjonnut myöskään reserviläisille mahdollisuuksia päästä soittamaan liveyleisölle. Kun kertausharjoituskutsu tipahti omalla kohdallani toista kertaa postiluukusta syksyn alkupuolella, alkoi kuukausia kestänyt toiveikas odotus. Pahin ei tapahtunut, ja nyt on takana erittäin antoisa ja erilainen kertausharjoitusviikko.

Poikkeavaan tilanteeseen on jo reservissä ehtinyt tottua ja oppia, ja niihin osasi varautua myös ennen kasarmille tuloa. Iltavapaiden vietto yhdessä varusmiesten kanssa ei ollut mahdollista, mutta onneksi yhteisharjoituksissa kuulumisia ja kokemuksia päästiin vaihtamaan. Maastossa toteutettu ruokailu toi tullessaan aina uuden päivän arvoituksen, kun pohdittiin, milloin kyseessä oli keittoa, milloin pataa, milloin jotain ihan muuta. Orkesterissa etäisyydet soittajien välillä olivat turvavälien pitämiseksi tavallista pidemmät, ja soittaessa ei aina kuullut kunnolla, mitä orkesterin toisella puolella tapahtui. Konserttien toteutuminen verkkolähetyksinä oli kuitenkin jotain täysin uutta ja ihmeellistä.

Olen pitkin vuotta katsellut muun muassa KASARMIstudio-vetoja, ja mietin, miten niissä saadaan syntymään samanlainen fiilis kuin normaaleissa konserteissa yleisön puuttuessa. Huoleni oli kuitenkin turha. Verkkolähetykset jännittivät jopa enemmän kuin tavallisesti ennen konserttia, ja tunnelma oli kummallakin kerralla todella latautunut. Näin jälkikäteen täytyy todeta, etteivät konserttivedot jääneet vain yrityksiksi. Erään katsojan kommenttia lainatakseni, ”mikään ei kuvasta varusmiessoittokunnan tasoa ja meininkiä paremmin kuin esiintymiset”, ja tämä pitää paikkansa. On aivan uskomattoman hienoa, että soittokunnassa on tekijöitä ja taitoa toteuttaa taltiointeja näinkin laadukkaasti. Parasta on, että niistä voi päästä nauttimaan parhaimmillaan vuosienkin kuluttua.

Olen monen reserviläisen kuulleen huokailevan, kuinka oman kokoonpanon meininki ja keikkamuistot olisi vielä upeaa elää uudestaan. Tällä saapumiserällä on se etu, että heillä on tähän täydet ja laadukkaat mahdollisuudet. Myönnän, että kertausharjoituksen jälkeen olen itsekin jo useaan kertaan katsellut konserttejamme, ja tätä tekstiä kirjoittaessa ne soivat taustalla muiden tj0-biisien joukossa tuoden inspiraatiota ja hyviä muistoja.

Koska keikkamäärän puolituttua aikaa riitti muuhunkin, ottivat ressut tehtäväkseen tarjota varusmiehille maistiaisia soittokunnan huikeasta reserviläismeiningistä. Aamut lähtivät käyntiin aina monipuolisen musiikin siivittämänä, kun ennen itse tuotettuja sinfonisia säveliä pärähti käyntiin kepeä 80-luvun japanilainen citypop. Ressujen omassa matineassa vallitsi sielläkin kuuluisa hyvä flow. Jos omaa ansatsia ei vielä ollut saanut kulumaan loppuun, niin viimeistään se tapahtui viihdemapin ja marssivihkojen läpisoittoiltamassa pitkän viikon päätteeksi. Voisilmäpullaa (tunnetummin VSP) kului luonnollisesti paljon aina sotilaskotiauton vieraillessa yksikön pihassa. Myös historian ensimmäinen ressujen oma tj0-biisi näki päivänvalon. Lähtöpäivän aamuna ihasteltiin häikäisevän upeaa reservin auringonnousua, josta pian palveluksensa päättävät varusmiehetkin pääsevät parin viikon päästä nauttimaan.

• reservin alikersantti Jenni Koskinen

Juuri Joensuusta Tampereelle paluumuuttanut res. alikersantti Koskinen on soittokunnan kasvatteja vuosimallia 1/16, jolla on uhkaavasti alkanut kiiltää res. kersantin natsat silmissä. Oboepultissa istuu aina kun mahdollista, muutoin kuluttaa aikaansa musiikkifysioterapeutin uraa rakennellen.

Teksti: Aada Wirberg
Kuvat: Puolustusvoimat / Sonja Kohtala, Aila Henriksson, Tuomas Toivainen

Palvelus- ja linjatoverini Veeti Kainulainen kertoi edellisessä julkaisussa kapellimestarialiupseerikurssilaisten työskentelystä esiintymislavalla. Ennen podiumille nousua tapahtuu kuitenkin niin monta yleisölle näkymätöntä asiaa, että niitä on vaikea mahduttaa vain yhteen tekstiin. Yhteistuumin päätimmekin tuoda julki vielä toisenkin annoksen samasta aihepiiristä. Seuraavaksi on siis aika kurkistaa meidän viiden kapellimestarilinjalla opiskelevan tavalliseen, työntäyteiseen palveluspäivään.

Vaikka viikko-ohjelmassa päivät näyttävät kestävän keskimäärin tavallisen työ- – siis palveluspäivän – verran eli noin yhdeksästä neljään, on todellisuus käytännössä jotain aivan muuta. Aamut alkavat meistä lähestulkoon kaikilla noin seitsemän ja kahdeksan välillä itsenäisillä harjoituksilla kullakin omaan tapaansa. Ensimmäinen käy partituureja läpi pianon kanssa, toinen harjoittelee tekniikkaa peilin edessä ja kolmas (joihin itse usein lukeudun) piirtelee nuotteihinsa erilaisia merkintöjä ja kiemuroita niin, että lopputulos muistuttaa lähinnä värikarttaa. Näin jokainen lämmittelee itseään päivää varten parhaaksi näkemällään tavalla, mikä tosin saattaa joskus myös tarkoittaa vielä pieniä nokkaunia ennen varsinaista palvelusta.

Ensimmäinen viikko-ohjelmaan merkitty palvelustehtävä on linjaopinnot yhdessä linjanjohtajamme sotilasvirkamies Risto Sojakan kanssa. Päivästä riippuen saatamme esimerkiksi käydä läpi tulevaa ohjelmistoa, kuivaharjoitella yhdessä teknisiä asioita tai treenata käytännössä omia johdettavia kappaleitamme: yksi johtaa, muut toimivat harjoitusorkesterina soittaen partituurista kaiken minkä ehtivät esimerkiksi pianolla tai muilla soittimilla. Tästä harjoituksesta yleensä varsinainen taide on kaukana, mutta sen tarkoitus onkin nimenomaan auttaa kapellimestaria omassa suorituksessaan: miten voin näyttää orkesterille erilaisia karaktäärejä, kuinka saan kaiken soimaan puhtaasti ja balanssissa, miten autan soittajia mahdollisimman paljon ja häiritsen mahdollisimman vähän? Toisaalta, mitä enemmän oikeaa musiikkia tästä orkesterin irvikuvasta saa irti, sitä varmempi uskaltaa olla siitä, että myös varsinainen orkesteri toimii samoin – ja vielä paremminkin.

Jatkuvasti viilenevässä ulkoilmassa nautitun lounaan jälkeen on aika siirtyä kaikkein jännittävimmälle paikalle, orkesterin eteen kapellimestarin korokkeelle. Tässä vaiheessa joukkoomme liittyvät aamupäivän aikana lämmitelleet ja stemmaharjoituksia pitäneet äänenjohtajat, joista AUK:n orkesterimme koostuu. Teemme yhdessä linjalaistemme kanssa jokaiseen harjoitukseen aikataulun, johon on merkitty kunkin henkilökohtainen harjoitusvuoro, johdettavat teokset sekä tietenkin tauot. Aikataulua seuraten viemme harjoitukset läpi vaihtelevalla menestyksellä – välillä pääsemme etenemään suunniteltua nopeammin, joskus taas jokin yllättävä paikka nuotissa vie odottamattoman paljon aikaa. Saamme työskennellä ja harjoittaa orkesteria pääosin melko vapaasti oman mielen mukaan, mutta toki apua ja ohjeistusta on jatkuvasti saatavilla niin muiden linjalaisten kuin henkilökunnankin suunnasta.

Orkesteriharjoituksia johtaessa korostuu oman itsenäisen työn merkitys: on vaikeaa ohjata muita soittamaan tietyllä tavalla, jos itsekään ei ole partituurista ja kokonaisuudesta kartalla. Tähän pätee hyvin linjanjohtajamme huomautus siitä, että kapellimestarin on tarvittaessa oltava myös hyvä näyttelemään. Positiivista on kuitenkin se, että vaikka orkesterin edessä onkin välillä sellainen olo, että ei ole hajuakaan siitä mitä juuri on tekemässä tai edes yrittämässä tehdä, ovat palvelustoverit kuitenkin aina auttamassa, tukemassa ja kannustamassa jokaisen oppimista. Itse olen ainakin hoksannut, että mitä vähemmän vakavasti osaa ottaa itsensä ja omat mokailunsa, sitä helpompi on (ainakin näin perfektionistina) kestää oma epätäydellisyytensä. Pätee muuten myös muuhunkin elämään, kannattaa koittaa!

Päivän päätteeksi kokoonnumme yhdessä sotilasvirkamies Sojakan ja muiden linjalaisten kanssa television ääreen katselemaan videoita, joita jokaisessa harjoituksessa kunkin kapellimestarin työskentelystä kuvataan. Tämä hupi on juuri niin hauskaa kuin miltä se kuulostaakin, eli aivan kammottavaa. Omaa työskentelyään muiden näkökulmasta katsellessa myös sujuvasti unohtuu se, että omia virheitään ei pitäisi ottaa aina niin haudanvakavasti. Kun siihen tottuu (ei totu), on videoiden katselu kuitenkin tehokas oppimistapa, sillä videolta näkee itse omat tiedostamattomat maneerinsa sekä onnistumisensa ja epäonnistumisensa. Rautaisen ammattimaisesti Sojakka ohjastaa meitä oikeaan suuntaan suorasukaiseen tyyliinsä jokaisen henkilökohtaisesti huomioon ottaen. Koska kaikki me viisi oppilasta tulemme hyvin eri lähtökohdista niin musikaalisuuden kuin johtamistaustankin suhteen, on tärkeää, että jokaisella on mahdollisuus kehittää omia taitojaan sillä tasolla, jolla itse parhaillaan on.

Palveluksen päätyttyä harvoin kuitenkaan on aikaa vaihtaa vapaalle – lähteä lenkille, soittaa omaa ohjelmistoa tai tehdä jotain aivan muuta inttiin ja musiikkiin täysin liittymätöntä. Illat kuluvat lukiessa ja opetellessa partituureja, soittamassa niitä läpi samalla sointuanalyysiä tehden tai yhä edelleen harjoitellessa tekniikkaa kolmistaan tahtipuikon ja peilin kanssa. Toki on myönnettävä, että näistä hommista on silloin tällöin pakko luistaa, jotta saisi edes välillä tauon vain itselleen. Kun musiikki ja nuotit tuntuvat pursuavan korvista ulos, paras apu löytyy jostain aivan muualta kuin treenikopista. Itse tietenkin olen huono sanomaan tätä, sillä keksin näin aamujen vähenemisen kunniaksi aloittaa vielä itselleni uuden soittimen, baritonitorven harjoittelun. Siitä tosin on valitettavasti varsinainen musiikki vielä niin kaukana, että se ajaa asiansa tähän tarkoitukseen erinomaisesti.

Tavataan sanoa, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Näin on tällä hetkellä palveluksemmekin laita: tänään palattuani viimeistä kertaa takaisin VMP-jaksolta aamuja on jäljellä enää noin kahden ja puolen viikon verran. En välttämättä olisi vaikkapa puoli vuotta sitten uskonut sanovani näin, mutta voin myöntää AUK 2:n olleen koko palveluksen raskainta aikaa. Tekemistä on paljon ja aikaa vähän, ja samalla pitäisi jo alkaa suuntaamaan katsetta pikkuhiljaa kohti kotiutumista ja reservissä odottavaa elämää. Tapani stressata pieniäkin asioita ties kuinka paljon etukäteen ei varsinaisesti ole helpottanut oloa, ja välillä työmäärä ja tiukka aikataulu ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä ja tullut yöuniinkin – tai vienyt ne kokonaan. Siitäkään huolimatta en vaihtaisi pois päivääkään. On vaikea kuvailla, kuinka opettavaista tämä aika on ollut, ja käteen jää tulevaisuutta ajatellen enemmän eväitä, kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa. Vaikka tämä vuosi kokonaisuudessaan on vienyt paljon, voin omasta puolestani väittää sen kuitenkin antaneen vieläkin enemmän. Uskon loppupalveluksen hujahtavan ohi silmänräpäyksessä, niinpä yritän ottaa siitä irti kaiken mikä vain lähtee, ja vieläpä nauttia siitä kiireestä ja stressistä huolimatta.

• Oppilaskorpraali Aada Wirberg

Kirjoittaja on 20-vuotias soittokunnan kiintiökirkkomuusikon paikkaa ylläpitävä pianisti-urkuri, joka päätoimekseen opiskelee Sibelius-Akatemiassa Kuopion yksikössä ja vapaa-ajallaan käy töissä. Jäljelle jäävä aika kuluu muun muassa uusien soitinten opettelussa ja lenkkeilyssä, vielä pitäisi opetella taikomaan vuorokauteen lisää tunteja. E-kauden aikainen viihdebändiläinen kaipaa bailaamista koskettimiston takana, mutta paikka aukin kapellimestarilinjalla on siintänyt tavoitteissa jo aikoja ennen palvelukseen astumista.

Teksti: Veeti Kainulainen
Kuvat: Puolustusvoimat / Aila Henriksson, Julia Röyttä

Aliupseerikurssi kakkonen alkaa olla jo puolessa välissä, ja ensimmäiset keikat ovat takanapäin. Eri linjat tapahtumatuotannosta äänenjohtajiin ovat päässeet haastamaan itseään, mutta erityisesti kapellimestarialiupseerikurssille konserttikokonaisuudet ovat niitä koetuksia, joita varten partituurista, kapellimestarin yleisnuotista, etsitään musiikillisia oivalluksia ja harjoitetaan orkesteria soittamaan hiljempaa huilusoolon aikana. Yleisö näkee minusta vain hienosti laskostuvan paraatipuvun selkämyksen, mutta etumaastossa jokaista liikettäni vahtaa herkeämättä parikymmentä silmäparia. Hätää ei kuitenkaan ole, vaan biisin käynnistyttyä jäljellä on vain musiikkia.

Ensimmäisenä tulikokeena toimi Kevyellä käyntiin -viihdekonsertti Hyvinkäällä, jota alettiin valmistella jo kurssia edeltäneellä VMP-jaksolla (vapautettu muusta palveluksesta, korona-ajan lomajakso). Kotioloissa tutkittiin muutamia partituureja ja pohdittiin konsertille nimeä. Nimiehdotuksia pohdittiin linjan aivoriihessä aina yön pikkutunneille saakka, ja toiminnan tehokkuus vaihteli vakavasta mietinnästä huumoripitoiseen sarjatuleen. Ö-mappiin nimistä jäivät esimerkiksi Reivilauantai, Laulujen lehtikasa, Synkkää syksyä ja Varusmiehet viihteellä.

Kasarmioloihin palattuamme alkoi todellinen urakka partituurien kopioinnista päivittäisiin orkesteriharjoituksiin. Konserttien taiteelliseen suunnitteluun kuului varsinaisen johtamisen lisäksi niin kappaleiden valintaa, biisijärjestyksen säätämistä kuin käytännön järjestelyjä tapahtumatuotantolinjan kanssa. Kapellimestari on vastuussa esiintymisen taiteellisista järjestelyistä. Musiikin lisäksi on ajateltava juontojen sijoittelua, konsertin draaman kaarta ja soittajien tilannetta. Keikan alussa ei ehkä kannata soittaa pitkää ja raskasta kappaletta, jonka jälkeen soittajien naamat on kulutettu loppuun.

Varsinaisen keikkapäivän koittaessa työ ja odotus palkittiin: Hyvinkäällä odotti innokas konserttiyleisö ja hieno keikka. Pukuhuoneessa kaivaessani tahtipuikkoa laukun pohjalta tunsin ylpeyttä: tätä on odotettu alokasjaksosta lähtien! Viihdekonsertissa jokaisella kapellimestarioppilaalla oli johdettavanaan puhallinorkesterikappaleiden lisäksi laulusolistien kappaleita, joissa orkesteriin upotettiin myös bändilinjan soittajia. Monipuolinen musiikki haastaa käyttämään erilaisia johtamistyylejä genren mukaan: kompin kanssa ei ehkä kannata johtaa jokaista iskua ulos, sillä on tehokkaampaa näyttää enemmän pitkiä linjoja ja rytmisiä kuvioita. Laulusolisti tuo kuvioihin oman mausteensa, ja kontakti laulajaan on elintärkeä kappaleen aikana.

Viihdekonsertin jälkeen edessä oli Riihimäen kirkossa pidetty Kauneimmat virret -konsertti. Kapellimestareilla oli konsertissa aiempaa isompi rooli, sillä edellisvuosina konsertissa on kuultu pelkästään puhallin- ja jousiäänenjohtajalinjojen sovituksia. Keikan tarkoituksena on tutustuttaa soittajia sovittamisen maailmaan ja tarjota arvokasta kokemusta pienyhtyeen harjoittamisesta. Tällä kertaa mukana olimme myös me kapellimestarioppilaat laajempine kokoonpanoinemme ja omine sovituksinemme.

Sovitusprosessi käynnistyi edellä mainitun VMP-jakson aikana, ja valmiit sovitukset jaettiin soittajille kasarmijakson toisella viikolla. Oman sovituksen kanssa työskentely on toisaalta helpompaa ja toisaalta vaikeampaa: oman kättensä jäljen hahmottaa ja muistaa paremmin, mutta sen tuottaminen valmiiksi asti on tuskallinen prosessi. Aina voisi tehdä hieman parempaa harmoniaa ja hioa dynamiikkaa, mutta onneksi ikuisen jahkailun katkaisee deadline, jonka jälkeen sovitus on saatava ulos. Esitimme kirkossa virsien lisäksi Mozartia, renessanssimusiikkia ja orkesterille sovitetun pianokappaleen, joista jokainen oli sovittajansa näköinen esitys.

Horisontissa siintää jo kapu-AUK:n kovin rypistys eli kertausharjoitusviikko, jolloin oppilaiden lisäksi johdettavaksi saapuu ryhmä reserviläisiä viikoksi, jonka aikana esitetään neljä konserttia kahdella eri ohjelmistolla. Odotan kyseistä viikkoa innolla, vaikkakin työmäärä on päätä huimaava ja tuleva lomaviikko meneekin tehokkaasti tikkua heilutellen ja partituureja selaten.

• Oppilaskorpraali Veeti Kainulainen

Nuotistovastaavana toimiva oppilaskorpraali Kainulainen tunnetaan yksikön kovimpana teehifistelijänä. Siviilissä hän opiskelee oikeustiedettä Aurajoen maisemissa ja harrastaa kuorolaulua sekä miekkailua. Vaikka kapu-AUK siirsi trumpetistin takapenkistä korokkeelle, on Kainulaisella aina paikka trumpettisektiossa.

Teksti: Elisa Soikkeli
Kuvat: Puolustusvoimat / Olli Erlund

Aliupseerikurssin toinen puolisko on käynnistynyt tohinalla! Tuntuu mukavalta ja innostavalta palata soittamisen pariin kuukauden metsäilyn jälkeen. Kaikilla taistelijoilla ei kuitenkaan ollut VMP- eli lomajaksolta palatessa edessään palaaminen soittamiseen tai samanlaiseen palvelukseen kuin aliupseerikurssia edeltäneellä soittotoiminta- eli E-kaudella.

Sotilasmusiikkialiupseerikurssilla on neljä linjaa: kapellimestarilinja, tapahtumatuotantolinja, viestintälinja sekä äänenjohtajalinja, joka vielä jakautuu neljään: bändin äänenjohtajiin, lyömäsoitinten äänenjohtajiin, jousisoitinten äänenjohtajiin ja puhallinsoitinten äänenjohtajiin. Omalla kohdallani edessä oli oboesektiona toimimisen lisäksi siirtyminen bändin äänenjohtajalinjalle.

Aliupseerikurssin alussa tiedustelin konserttisoittokunnan (tutummin KONSK:n) kapellimestarilta yliluutnantti Juhani Valtasalmelta mahdollisuuksistani päästä laulamaan AUK:n aikana. Seuraavalla viikolla kävin antamassa ääninäytteen bändilinjan vetäjälle kapteeni Henry Perälälle sekä yliluutnantti Valtasalmelle. Kuulemassa olivat myös edeltävän 1/19 saapumiserän varusmiessoittokuntalaiset, nyt täällä työskentelevät sopimussotilas vänrikki Rauhala sekä viestintälinjan kouluttajana toimiva kersantti Jokilampi. Ääninäytteeni ei ollut lähelläkään omaa parastani, mutta torjumisen sijaan sainkin palautteeksi: ”No, kyllä sulle bändilinjalta tilaa löytyy.”

Siirtyminen orkesterista bändiluokkiin on ollut yhtä aikaa valtavan mukavaa ja innostavaa sekä erittäin turhauttavaa. Olen kehittynyt soittajana vuoden aikana huimasti, joten bändilinjalle siirtyminen tuntui aluksi huonolta idealta: soittaminen on sujunut tähän asti hyvin, miksi turhaan muuttamaan toimivaa kaavaa? Samaan aikaan kun soitto on sujunut ja onnistumisen kokemuksia on tullut, takaraivossa on möllöttänyt toive laulamaan pääsemisestä. Nyt kun olen vihdoin päässyt tekemään intissä molempia, niin hommaa kyllä riittää!

Palvelus alkaa kaikilla kahdeksalta, jolloin olen bändilinjalta ehtiessäni osallistunut puhaltajien tunnin mittaiseen aamulämmittelyyn. Lämmittely alkaa kropan herättelyllä: venyttelyllä ja hengitysharjoituksilla, joiden jälkeen ollaan viritetty ja tehty esimerkiksi asteikkoharjoituksia. Kun yhteinen vire on hallussa ja kaikilla on soittimet lämpiminä, siirrytään soittamaan tulevien keikkojen ohjelmistoista vaikeita kappaleita tai pätkiä niistä.

E-kaudella totuin konserttisoittokunnan säännölliseen treeniaikatauluun: aamupalan jälkeen oli noin tunnin oma lämmittelyaika, jonka jälkeen stemmaharjoitukset ja/tai koko kokoonpanon yhteinen harjoitus lounaaseen saakka. Lounaan jälkeen KONSK soitti vielä kolmesta viiteen tuntia. Nyt AUK:n alussa on ollut tunne, että pitäisi olla kamalasti tekemässä ihan kaikkea koko ajan: sovita sitä, harjoittele tätä – ja joo, blokkaatko vielä tuon. Aikatauluttaminen ja asioiden aloittaminen on ollut välillä vaikeaa, sillä bändien treeniaikataulut poikkeavat KONSK:n normipäivästä lähes kaikessa.

En varmasti ollut ainoa, jota mietitytti mitä AUK 1 -kuukauden lähes täydellinen soittamattomuus tekee soittokunnolle. On ollut helpottavaa huomata, kuinka nopeasti oma soundi ja yhteinen vire paranee jo viikonkin yhtäjaksoisen soiton ansiosta. On myös ollut erittäin palkitsevaa kuulla yliluutnantti Valtasalmen kehuja puupuhaltajien aamustemmisten yhteydessä – me soimme hyvin yhteen ja aamuharjoituksissa saadaan aina jotain konkreettista aikaan, esimerkiksi edistymistä vaikeiden kappaleiden kanssa. Orkesteriharjoituksiin on myös helpompi mennä, kun on oman yksilötreenin lisäksi harjoitellut keikkaohjelmistoa muidenkin sektioiden kanssa. Koska olen itse koko sektioni, pienemmässä porukassa soittamisen tärkeys korostuu. Kun omia juttuja treenaa sekä itse että pienellä porukalla, yhteissoitto on vaivatonta ja tuloksia syntyy enemmän lyhyenkin yhteisen treenin aikana!

Itselleni haastavuutta aliupseerikurssin ensimmäisen viikon aikana on tuonut ainakin oboensoiton ja laulun yhdistäminen. Halusin päästä tekemään mahdollisimman paljon kaikkea, ja nyt onkin lautanen kukkuroillaan. Välillä kahteen paikkaan repeäminen yhtä aikaa ei onnistu mitenkään, mutta tähän mennessä olen kyennyt suhteellisen hyvin osallistumaan sekä orkesteri- että bänditreeneihin.

Toinen minut hiukan yllättänyt vaikeus on ollut tulevien konserttien kappaleiden sovittaminen. Sekä musiikinteorian opiskelua että kokemusta erilaisten sovitusohjelmistojen käytöstä minulta löytyy vain puolen lukukauden verran, mikä vaikeuttaa – tai ainakin hidastaa – sovituksen tekemistä. Täältä onneksi löytyy paljon apukäsiä ja apua olen saanutkin!

Yksi parhaista asioista soittokunnassa on mielestäni täällä palvelevien ihmisten erilaiset taustat. Toisaalta tämä luo myös vaikeimpia tilanteita, kun ihmisten reagointi- ja käyttäytymistavat vaihtelevat kamalasti. Kun toisen kanssa läppää voi heittää vaikka miten päin, jonkun muun kanssa ei mikään kommunikointi tunnu onnistuvan. Erilaisista taustoista on eniten hyötyä, kun haluaa oppia uutta. Oli kyse sitten neulomisesta, järjestötoiminnasta tai jazzfraseerauksesta, täältä kyllä löytyy tietoa ja apua. Itse vuorostani kerron mieluusti kierrättämisestä ja sen hyödyistä, sekä neuvon mistä mikäkin lajittelupiste yksiköstämme löytyy!

Odotan innolla tulevia keikkoja – olivatpa ne sitten konsertisaleissa tai kotisohvilta seurattavissa. Toivottavasti pääsette kuulemaan meitä! Siihen asti: pysykää turvassa ja peskää käsiä!

• oppilaskorpraali Elisa Soikkeli

Oppilaskorpraali Soikkeli on varusmiessoittokunnan innokkain kierrättäjä, jolta tullaan kysymään metalliroskiksen sijaintia sekä hiusdonitseja. (Joita saa nykyisin muuten maasto- ja intin päiväpeitekuosisina!) Vapaa-ajallaan tämä yhden soittajan oboesektio pitää herkullisen ruoan laittamisesta, koirien kanssa ulkoilemisesta ja käsitöiden tekemisestä. Tällä hetkellä hän ikävöi Espanjassa au pairina työskentelevää siskoaan ja odottaa lomia, joilla pääsee syömään granaattiomenoita ja muita satokauden antimia!

Teksti: Anni Lakaniemi
Kuvat: Puolustusvoimat / Julia Röyttä, Lauri Heroja

Syyskuisena sunnuntai-iltana kävelin jännittynein mielin viimeistä ylämäkeä kohti kultaista kotiyksikköä. Seuraavasta kiinniolojaksosta tulisi raskas ja mietin itsekseni: “Jos tästä selviän, selviän mistä vaan.” Edessä oli aliupseerikurssin ensimmäinen osa.

Kurssi lähti käyntiin ryhmänjohtajan tehtävien opettelemisella ja johtajan roolin omaksumisen harjoittelemisella. Opeteltavaa oli paljon ja aika oli rajallinen. Kaikkia tilanteita oli käytettävä hyödyksi. Ensimmäisen viikon lopulla taisteluharjoituksessa, kun ensimmäiset aliupseerioppilaat opettelivat ryhmänjohtajana ryhmittymiskäskyjen antamista, asemassa odottavat palvelustoverit käyttivät ajan hyödyksi lukemalla Ryhmänjohtajan käsikirjaa. Yön kipinävuorojen aikana taottiin taas päähän Yleistä palvelusohjesääntöä.

Kurssin toisella viikolla suuntasimme kohti Hälvälää johtamisharjoitukseen eli JoHaan valmistavaan taisteluharjoitukseen. Joka päivä opimme erilaisia taistelumenetelmiä. Maanantaina puolustustaistelua, tiistaina tuliylläkköä, keskiviikkona viivytystaistelua ja torstaina hyökkäystaistelua. Päivät olivat pitkiä ja raskaita – jokainen taistelumenetelmä harjoiteltiin niin monta kertaa, että se oli kaikille varmasti selkeä. Viikonloppuna väsyneet taistelijat palasivat kasarmille palautumaan ennen kymmenen päivän koitosta, Hätilän ampumaleiriä ja itse JoHaa.

Hätilän ampumaleiri oli kertausta jo aiemmin opituista asioista, mutta uutena asiana tuli esimerkiksi ilmatorjuntakonekiväärillä ampuminen. Ampumaleiri päättyi ja oli aika siirtää ajatusmaailma kohti johtamisharjoitusta. Torstaina iltahämärällä saavuimme busseilla Hälvälän harjoitusalueelle. Sinä iltana saunoimme ja valmistauduimme henkisesti seuraavaan päivään. JoHa tulisi olemaan todellinen kokemus.

Perjantaiaamuna kuittasimme itsellemme KASI-liivit eli simulaattorijärjestelmän, jonka kiinnitimme taisteluliiveihin ja kypäriin. Niiden avulla saisimme tietää, miten vihollisen hyökkäystoiminta on mahdollisesti vaikuttanut meidän oppilaiden fyysiseen toimintakykyyn. Reserviläiset saapuivat temmellyksen keskelle vastaanottamaan samaiset liivit ja muut taisteluvarusteet. He toimivat johtamisharjoituksen aikana vihollisenamme. Kun olimme valmiita, marssimme kohti tulevaa tukikohtaamme ja paikalle saavuttuamme lähdimme määrittämään lähipuolutusasemia. Lisäksi suoritimme teltan kasaamisen ja suoja-asemamme naamioimisen. Kello 19.00 kaikki Alfa- ja Bravo-joukkueiden ryhmät olivat käskynantomuodossa valmiina vastaanottamaan käsky: “Johtamisharjoituksen sovellettu vaihe alkaa, suojatkaa kuulonne.”

Seuraavan yön aikana vihollisuhka oli äärimmäisen korkea. Koko ajan molemmista joukkueista oli toiminnassa kaksi kiertoparivartiota, neljä poterovartiota ja jokaista telttaa kohden yksi lähivartiomies suoja-aseman ympärillä vihollisen tiedustelijoiden varalta. Yö meni suurimmaksi osaksi hälytysten keskellä puolustusasemissa tai vartiovuorossa. Yksikään taistelija ei nukkunut tuntia kauempaa. Seuraavana aamuna lähdimme ennen auringonnousua kohti taistelujamme. Kaikki mitä harjoittelimme JoHaa valmistavan harjoituksen aikana, suoritimme päivän aikana, vastustajan vaanimana. 

Taisteluiden jälkeen oli vuorossa legendaarinen JoHa-marssi! Lähdimme matkaan ryhmämme kanssa klo 7.15. Suunnistimme rastilta toiselle erilaisia tehtäviä suorittaen – päivä oli aurinkoinen ja kaunis. Söimme matkan puolessa välissä lounaan ja jatkoimme matkaa. Suoritimme marssin hyvässä hengessä ja ilman onnettomuuksia. Viimeiselle rastille eli hypotermiatestiin saavuimme viiden aikaan iltapäivällä. Menimme maastopuvuissa jonossa käsi kädessä järveen seisomaan muutamaksi minuutiksi ja sieltä noustuamme puristimme suurimmat vedet vaatteistamme, laitoimme ne takaisin päälle ja lähdimme nostamaan sykettä. Tämän jälkeen koitti ansaittu sauna.

Johtamisharjoituksen viimeisenä päivänä heräsimme klo 3.55 aamuyöllä ja lähdimme marssimaan kohti loppukoitosta. Pihalla satoi vettä ja väsymys oli vahvasti läsnä, mutta muutaman kilometrin ja hieman reitistä poikenneen suunnistuksen jälkeen olimme suuren mäen juurella. Sieltä alkoi JoHan viimeinen koettelemus eli pikamarssi mäen huipulle. Se oli nopea mutta rankka suoritus. Mäen päällä katsoin maisemia ja tunne oli surrealistinen. Harjoitus, jota olin jännittänyt peruskoulutuskaudesta asti oli nyt ohi. Itsevarmuus omasta tekemisestä oli huipussaan, vaikka jalat tuntuivat pettävän hetkellä minä hyvänsä ja sydän hakkasi tuhatta sataa. Tunsin oloni helpottuneeksi. Selvisin!

JoHan aikana tehtiin paljon asioita, jotka olivat kaukana omalta mukavuusalueeltani, kuten kosteassa ja kylmässä poterossa makaaminen kolmelta aamuyöllä laukausten paukkeessa, vuorokauden kestävä johtamiskoe alle tunnin yöunilla tai tuliylläköstä irtautuminen suoraan kivikkoiseen ja liukkaaseen ylämäkeen konekivääri kainalossa. Vaikkei kyseiset tapahtumat olletkaan hetkiä, joissa olin onnellisimmillani, en vaihtais niitä pois. Opin johtajakoulutuksen ohella paljon itsestäni, omasta reagoinnistani ja toimintakyvystäni sekä ennen kaikkea itseni ymmärtämisestä. Kurssin tärkein oppi oli oivallettava rivien välistä: ei tarvitse kilpailla muita vastaan siitä, kuka on nopein juoksemaan ylämäkeä tai kuka on paras ampumaan konekiväärillä. Ainoa kilpailija joka pitää päihittää, on minä itse. Taistelijat toimivat yhdessä, eikä ryhmän sisällä voi kilpailla, jos haluaa sen toimivan. Ryhmänjohtajan tulee olla alaisilleen reilu ja armollinen, ja hänen on osattava olla tätä myös itselleen.

Tähän mennessä paras hetki aliupseerikurssilla oli viimeinen hyökkäystaistelu keltaista valtiota eli reserviläisiä vastaan. Alfa-joukkue taisteli loppuun asti paukkupatruunoiden paukkeessa, epäsuoran tulen tuhotessa vihollista, valorakettien valaistessa maastoa ja savuheitteiden sumentaessa taistelukenttää. Taistelijat huusivat äänet käheinä etenemiskäskyjä ja ryömivät reput selässä kohti vihollista ilman pelkoa. Adrenaliini ryöppysi kehossa vielä silloinkin, kun harjoituksen johtaja totesi taistelun päättyneeksi. Yhteisessä palautteenannossa en voinut lakata hymyilemästä. Tehtävä oli kirkkaana mielessä ja se oli suoritettu. Vihollinen oli tuhottu.

Kulunut kuukausi aliupseerikurssilla on ollut varusmiesurani rankinta, mutta kasvattavinta aikaa. Ylitin itseni monessa asiassa ja hiljensin epäluottamuksen itseäni kohtaan. Ryhmätoiminta parantui huomattavasti ja ihmiset lähentyivät erilaisessa tapahtumaympäristössä uudella tavalla, vaikka olemme tunteneet toisemme tammikuusta saakka. 

Innokkaana odotan kurssin toisen osan alkamista. Viimeiset palveluskuukaudet pyörähtävät käyntiin ja konsertit odottavat. Rynnäkkökivääri vaihtuu lopullisesti mikkiin ja saksofoniin. Tästä jäljellä olevasta ajasta otan takuulla kaiken irti! Sitä ennen lepään kotona hetken, ilman yhtäkään kiertoparivartiota.

• oppilas Anni Lakaniemi

Oppilas Lakaniemi on Varusmiessoittokunnan laulaja-saksofonisti, joka tekee molempia suurella sydämellä. Tämä Raumalta läpyjen ja plätejen luvatusta kaupungista kotoisin oleva taistelija kuuluu yksikön neulontamafiaan, ja hänen naurultaan ei varmasti kukaan ole välttynyt vuoden aikana.

Teksti: Veeti Kainulainen
Kuvat: Puolustusvoimat / Julia Röyttä, Lauri Liimatainen, Lauri Heroja

Kipinämikko herättää minut kiertoparivartioon hieman ennen keskiyötä. Kiskoessani varusteita niskaani teltan ovelle ilmestyy rynnäkkökivääriä vimmatusti heiluttava palvelustoveri. Tukikohtaamme on hyökätty ja poterovartiomies herättää kaikki puolustusasemiin. ”Jahas, taas mennään”, kuiskaan ääneen ja syöksyn kohti poteroani puolustamaan asemiamme yön pimeydestä hyökkääviltä ilkeämielisiltä vihollisilta.

Aliupseerikurssin ensimmäinen kuukausi on täynnä harjoituksia, poterovartioita ja puolijoukkueteltan siirtelyä. Ensimmäisen teoriapohjaisen viikon jälkeen metsäöiden määrä on ollut melkoinen ja totuttelu elämään maastossa on sujunut oikein mallikkaasti. Tukikohdan perustaminen alkaa sujua rutiininomaisesti. Tuliasemien etsintä sujuu alokaskauteen verrattuna huomattavasti nopeammin. Sopivaa haastetta on aiheuttanut skaalan kasvu: oman toiminnan lisäksi on ajateltava tilannetta vähintään ryhmän ja jopa joukkueen tasolla. Omasta poterosta irtautuminen on helpompaa, kun toinen ryhmä tulittaa vieressä pitäen vihollisen maissa. Kuitenkin yksikin liian aikaisin ammuttu laukaus pilaa huolella rakennetun väijytyksen.

Aliupseerikurssilla vietetään paljon aikaa taistelukentillä ja alokaskauden oppeja kertasinkoammunnasta tulen ja liikkeen yhdistämiseen voidaan viimein soveltaa toden teolla. Hyökkäys- ja puolustusammunnoissa on pyrittävä järkevään tulenkäyttöön, mutta ampuminen onkin jostain syystä huomattavasti hankalampaa, kun ampuja ei makaa ampumakatoksessa etsien optimaalista ampuma-asentoa. Harjoitusalueen monipuolinen ja pääosin vaikeakulkuinen maasto aiheuttaa huomattavia haasteita konekiväärin kanssa liikkumiseen, eikä pieniltä haavereilta ole vältytty tälläkään kurssilla.

Pienet haasteet ja vastoinkäymiset kuuluvat inttiin, eikä kaikki menekään aina suunnitelmien mukaisesti. Pienemmissä harjoituksissa ei aina ole mukana koko tuliarsenaalia, ja olemmekin esimerkiksi kuvitelleet harjoituksissa hyökkäysvoimiimme näkymättömiä panssarivaunuja Volkswagen-merkkisen henkilöpakettipanssarivaunuauton perään. Kipinävartiossa on myös mukava havaita, että tukikohdan läpi kulkenut ukkoskuuro on jättänyt oman kenttäpatjan päätyyn keskikokoisen lammikon. Näistäkin tilanteista löytyy myös hyviä puolia, sillä samaisen ukkoskuuron aikaan vuorossa olleet kiertoparivartiomiehet veivät telttojen ulkopuolelle jääneet reput suojaan – aamulla repusta oli mukavaa kaivaa kuivaa vaihtovaatetta.

Tähän mennessä mielenkiintoisinta on ollut oman hyökkäyskuvion analysointi. Ensimmäisten harjoitusvetojen jälkeen kävimme reittiä läpi reservin vänrikki Mäkäräisen avustuksella, ja maaston arviointi taistelun tuoksinassa sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Tulevissa taisteluissa emme ehkä liiku täysin avointa seinämää joukkojen etunenässä vaan jäämme tukemaan muiden etenemistä paikkaan, jota vänrikki kuvaili ”yhdeksi Hälvälän avoimimmista ja parhaimmista konekivääripesäkkeistä”. Omaa tunnelmaansa on myös siinä, kun odottaa maastoutetussa poterossa vihollisen vaunun lipuvan suoraan omaan väijytykseen illan pimentyessä. Taistelukentän keskellä on tärkeää pitää pää kylmänä (ja matalana), eikä vain juosta suuna päänä kohti vihollisen oletettua tulosuuntaa.

Metsämähinöiden ja aliupseerikurssi ykkösen huipentuma eli johtamisharjoitus siintää jo horisontissa. Tämän blogin kirjoittamisen hetkellä käynnistyi ampumaharjoitus, jonka aikana harjaannutaan aseenkäsittelyssä ja kerätään voimia jääkäri-AUK:n raskaimpaan rutistukseen. Varusmiessoittokunnan taistelijat ovat muun muassa päässeet ampumaan järeillä ilmatorjuntakonekivääreillä ja harjoittelemaan raskaiden kertasinkojen virittämistä. Rynnäkkökiväärit laulavat niin metsissä kuin ampumaradalla, eikä kuuluisa tekemisen meininki ole päässyt unohtumaan.

Kymmenen päivän metsäputkeen lähtiessä monen taistelijan mielessä siintää jo aliupseerikurssin toinen vaihe, jonka aikana palataan orkesteripulttiin, tapahtumatuotannon syövereihin ja medialuolan uumeniin – tämä taistelija mukaan luettuna. Saimme tietää omat koulutuslinjamme ennen maastoharjoituksiin lähtöä, eikä pitkään ja hartaasti odottamani kapellimestari-AUK ole koskaan ollut näin lähellä. Pian on aika pakata taisteluvyö kaappiin ja laittaa ase roimaan varastoöljyyn, mutta sitä ennen pusketaan itsemme äärirajoille. Reservin auringon sakaroita näkyy jo ainakin kuusi, mutta opimme jo aiemmin tänä vuonna, että Hälvälässä on talvi myös kesällä.

• Oppilas Veeti Kainulainen

Nuotistovastaavana toimiva oppilas Kainulainen on yksikön kovin teehifistelijä ja satunnaisten lautapeli-iltojen järjestäjä. Siviilissä Kainulainen opiskelee oikeustiedettä Aurajoen maisemissa ja harrastaa kuorolaulua sekä miekkailua. Tähän saakka vuosi on vierähtänyt trumpetin kanssa, mutta aivan tuota pikaa on aika astua tahtipuikon kanssa orkesterin eteen…

Teksti: Eelis Saurio
Kuvat: Puolustusvoimat / Julia Röyttä, Antti Hintikka, Lauri Heroja

Alkaa käymään vähiin nämä päivät. Ajatella, että suuresta perheestämme on jo osa siirtynyt prikaatin porteista aurinkoon, ja tänne jäimme me, joita oppilaiksi kutsutaan. Jätimme yleisön haukkomaan henkeään hetkeksi, suljimme soittimet koteloon, avasimme aseholvit ja puimme taisteluvarustuksen päälle. Syöksymme kohti uutta ja tuntematonta, emme kuitenkaan yksin: aina joku tukee vieressä. 

Elämme kummia aikoja, ystävä hyvä. AUK I on täällä.

Kaikki tuntuu jotenkin samalta, silti erilaiselta. Aamut alkavat viisarin lyönnillä. Nostan pääni tyynystä, ja kohta painan sen takaisin. Ennen sen välin täytti musiikki. Nyt lomilta palatessani tilanne on toisin. Vaikka ajallisesti jäljellä on vähän, silti on paljon opittavaa. Minun – siis kuvitelkaa, minun? – pitäisi olla jouluun mennessä ryhmänjohtaja. Ajatus kahdesta kulmaraudasta rinnuksilla kutkuttaa ajatuksissa – totta kai. Mutta miten se onnistuu käytännössä? Yli 260 aamua katosi kuin tuhka tuuleen. Se ensimmäinen tuntuu kuin eiliseltä. Olo tällä hetkellä on varmempi, mutta yhtä utelias kuin alokkaalla. Sukellamme jo kerran opitun syvempään päätyyn. Minä pärskin pinnalla. Mutta se on vain tunne ja osa sitä mieletöntä tunneskaala, jota olen käynyt läpi koko palveluksen.

Joskus täytyy lähteä kotoa nähdäkseen, kaipaako takaisin. Tällä hetkellä en – tai kyllä. En tiedä, mieleni on ristiriitainen. Kodilla en tarkoita fyysistä kotia tai omaa sänkyä. Pikemminkin keikkalavaa, yleisöä, sitä ihanaa musiikin ja adrenaliinin fuusiossa syntyvää euforian tunnetta. Sitä kyllä kaipaa, mutta joskus Taon saavuttaminen vaatii vastapainoa. Tässä tilanteessa siirtyminen yleisön edestä metsään harjoitusalueelle tuntuu rauhoittavalta. Koulutuksemme siellä on kylläkin kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Laulajana en ole pahemmin tutustunut scream-tekniikkaan, mutta taisteluharjoituksissa se jostain tuolta persuuksista saakka vain löytyi. Yöhön saakka kestävät päivät, herätykset vartioon tai asemiin, itsensä haastaminen fyysisesti. Kaikkea sitä mitä odotin ja mitä toivoin. Ei pidä päästää itseään turhan helpolla, vaikka se tuntuisi järkevältä ratkaisulta. Uskon, että minustakin kouliintuu mukiinmenevä ryhmänjohtaja, itsestä se on kiinni. Sehän tässä ratkaisee, oma asenne. Lyhyillä yöunilla kahdettatoista tuntia valveilla rankkasateessa märillä vaatteilla polvet ruvella tetsatessa löytää silti sen auringon pilkahduksen. Ehkä se on AUK II (Huom. musahommia, eli ns. hyviä hommia), ehkä se on reservi. 

Jääkäriryhmän johtajan koulutus kestää neljä viikkoa. Nyt siitä on kulunut puolet. Jos tästä sekavasta ajatusten virrasta joku on saanut kiinni, niin en ole katunut hetkeäkään päätöstäni hakea aliupseerikurssille. Että iskälle ja äipälle vaan terkkuja, mulla on oikeasti kivaa täällä! Oli onnenpotku alkujaan päästä Varusmiessoittokuntaan. Nyt kun olen saanut täältä tähän mennessä niin paljon, on annettava takaisin. Kuluneen kahden viikon aikana on ollut mielenkiintoista nähdä se kolikon kääntöpuoli, mitä Puolustusvoimilla on tarjota. Hetken vielä kun jaksaa ponnistaa, niin edessä häämöttää paluu soittokoppiin. Sitä odotellessa vielä hetkeksi jalka pois monitorilta ja metsään mars! Eiks je!

• Oppilas Eelis Saurio

Eelis Saurio on oululainen laulajalupaus, joka loistaa Parolannummella imitaatio- ja huumoritaidoillaan. Tuvassa numero 12 asusteleva Saurio vaatii kunnollisen aamuherätyksen, jotta viimeisetkin unihiekat varisevat pois taistelijan ulottuvilta. Tämän totesi käytännössä yksi AUK:n ryhmä, joka joutui käyttämään lieviä voimakeinoja kyseisen taistelijan herättämiseksi puolustusasemiin keskellä yötä.