Miten tästä kaikesta oikein selviää?

Teksti: Niko Tamminen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten, Tuomas Puranen, Lauri Heroja

Kaikki soittokunnan virtuoosit yhdessä kuvassa paraatiharjoituksissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Pakkaan kahden lomaviikon jälkeen vihreän reppuni, vedän siisteimmän maastopukuni päälle ja särmään lahkeet siististi varsikenkien päälle. Kotiovi kiinni ja sininen baretti päähän. “Muistinkohan nyt viedä kaikki roskat ja sulkea ikkunat? Enköhän. Onko avaimet ja lompakko taskussa? Kyllä.” Ostan kaupasta tulitikkuja tulevia kamiinansytytyksiä varten ja hieman matkaevästä. Seuraavaksi kohti prikaatia ja kultaista kotiyksikköä.

Tiedossa on neljän viikon yhtäjaksoinen palvelusrupeama, mutta suhtaudun tulevaan odottavaisin ja innokkain mielin – onhan vastassa lähes sata todella mahtavaa tyyppiä! Olemme Suomen ainoa orkesteri, joka saa harjoitella yhdessä vallitsevissa poikkeusoloissa, suorastaan absurdia. Kaikesta huolimatta mieltäni myös askarruttaa, miten onnistun säilyttämään motivaationi haastavissakin tilanteissa. Minkälaista asennetta vaaditaan sotilassoittajalta?

Ensimmäisenä täytyy todeta, että yksin ei selviä, vaikka kuinka jääräpäinen haluaisikin olla. Yhteishengen täytyy olla kohdillaan ja kavereilta pitää uskaltaa pyytää apua. Ralliautoakaan ei voi ajaa yksin. Pääset sillä eteenpäin, mutta ilman kartturia et välttämättä perille. Kun kaikki antavat osuutensa yhteiseen pottiin, lopputuloksesta voidaan saada jotakin ennennäkemätöntä. Tätä tavoittelemme myös Varusmiessoittokunnassa.

Kuviomarssissakin aluksi jokainen harjoittelee itsenäisesti omat askelmerkkinsä, mikä on edellytys koko soittokunnan onnistumiselle.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Milloin voi sitten sanoa, että on tehnyt oman osuutensa? Mielestäni ei koskaan. Aina löytyy jokin asia, jonka voi tehdä paremmin. Pitäisi pikemminkin keskittyä siihen, ollaanko yhdessä asetettu tavoite saavutettu annetussa aikamääreessä. Itse lähden melkein aina suorittamaan annettua tehtävää 110 prosentin intensiteetillä eli toisin sanoen aivan sata lasissa. Kun soittokunta saa kahden tunnin varoitusajalla käskyn lastata itsensä ja varusteensa kohti maastoharjoitusta, olen jo kirmaamassa hakemaan tukikohdan perustamiseen vaadittavaa kalustoa. Pää kolmantena jalkana ei kuitenkaan tarvitse sännätä koko ajan. Parasta on huomata, että vain 70 prosenttia riittää. Nähdä, kun palvelustoveri ilmestyy vierelle harja kädessä tai kun korkea halkokasa on vastassa illalla tukikohtaan palatessa. Kenenkään ei tarvitse palaa loppuun. Soittaessa saadaan taas silloin hyvää jälkeä, kun kaikilla on valtava palo ja halu näyttää yleisölle, mitä kaikkea on harjoiteltu ja missä asiassa ollaan maan huippuja.

Uskomattomiin ja nopeatempoisiin tilanteisiin on myös saanut asennoitua palveluksen aikana. Kuluvan 24 tunnin aikana saatat esimerkiksi istua moduulin (= miehistönkuljetusajoneuvon) kyydissä matkalla pois metsässä sijainneesta tukikohdasta ja soittaa äänitysstudiossa ykköset eli paraatipuku päällä. Tilanne ja tekeminen voivat siis vaihdella laidasta laitaan, mutta silti sitä suorittaa kaiken hyvällä sykkeellä. Tärkeintä onkin osata löytää motivaatio omasta ympäristöstään ja vallitsevasta olosuhteesta. Olkoot sitten kyse nopeasta teltan pystytyksestä tai soinnun täydellisestä virittämisestä. Suhtautumalla avoimesti tulevaan ei myöskään kaadu omiin ennakkokäsityksiinsä, jos on odottanutkin jotakin aivan toista. Sotilassoittaja vaihtaa vaikka lennosta marssista svengaavaan jazziin!

Kun asenne on kohdillaan, kaikki on mahdollista.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Lisäksi kantahenkilökunnalla on suuri rooli motivaation ylläpitäjänä. Vaikka pääsääntöisesti harjoituskuri halutaankin säilyttää, eivät satunnaiset kapellimestarin repeämiset ole pahitteeksi. Väsyneenä prima vistan (= sellainen nuotti, jota ei ole koskaan aiemmin soittanut) soittaminen ei ole kovin tuottoisaa, mutta yhdessä koetut haasteet hitsaavat hyvin kokoonpanoa yhteen. Konserttisoittokunnassa kapellimestareiden suusta kuuluneet lausahdukset “tuo kuulosti sellaiselta piipittävältä hinaajalta, jolla on murrosikä” ja “argh, vielä kerran hitaammassa tempossa” ovat olleet suoraa palautetta siitä, että timanttiseen lopputulokseen on vielä matkaa, mutta nekin ovat lisänneet motivaatiota harjoitella vielä enemmän. Ja kun joskus orkesterin edestä kuuluu “Siinähän oli musiikkia!”, on se palkinto onnistuneesta tekemisestä.

On luonnollista, että joskus motivaatio saa kolauksen. Inttiympäristössä siihen liittyy yllättäen hyvin usein väsymys. Väsymys voi esimerkiksi syntyä unenpuutteesta, kun oma kiertoparipartiovuoro on sattunut aamuyön pimeille ja vaakaräntäisille tunneille tai kun on soittanut koko päivän ensin istuen ja sen jälkeen marssien ulkona sormet hieman kohmeessa. Sen verran osaan kertoa, että kolmenkin intensiivisen soittopäivän jälkeen klarinetistin naama on kovalla koetuksella ja tarvitsee palautumisaikaa. Aina löytyy kuitenkin joku saman kokenut kohtalontoveri, jolle puhua. Yksin ei kannata jäädä märehtimään, vaan kannattaa avata rohkeasti suunsa tilanteen tullen. Toki suuret valituksen sanat kannattaa sanoa mieluummin pienen kuin suuren ryhmän edessä, ettei liiaksi leimaa ilmapiiriä negatiiviseen suuntaan.

Vaikka olisi kuinka sosiaalinen ja viihtyisi suuressa ihmisjoukossa, yksin olemista on alkanut myös pitämään arvossa. Palautuminen on tärkeää, jotta jaksaa seuraavanakin päivänä, viikkona ja kuukautena. On hyvä välillä suunnata ajatukset muualle ja haukata raitista ilmaa sisällä olon sijaan. Omalla kohdalla parhaan irtioton saa, kun käy kirmaamassa lenkin prikaatin ulkopuolella. Korvat palautuvat kaikesta rummutuksesta ja valloittavasta marssimusiikista, joka kajahtaa melko kovalla äänellä nejäkymmentäpäisestä paraatisoittokunnasta. Yhteydenpito läheisiin siviilissä irrottaa lisäksi hyvin tilanteesta – olit sitten harjoituksessa tai kasarmilla.

Minulle ne ihmiset ovat kuitenkin tärkeimpiä motivaation ylläpitäjiä. Esimerkiksi soittamisen suhteen Varusmiessoittokunnassa vallitsee positiivinen ryhmäpaine. Kun muutkin harjoittelevat, ei itsekään luista soitosta vaan pikemminkin kerää ryhmän ympärilleen ja tahkoo yhdessä kappaleiden hankalia kiemuroita. Riittävän määrän soittajia marssimaan löytää myös helposti – tarvitaan vain muutama eri nuotin soittaja. Marssirummut luovat toki aina todellisen sotilasmusiikin tunnelman.

Ei motivaatiota ilman ihmisiä.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Seison ruokalinjaston päässä pakki oikeassa kädessäni täynnä ruokaa ja pohdin, minne suuntaan nauttimaan ateriaani. Totean, ettei sillä ole mitään väliä kenen seuraan liityn, sillä vastassa on takuulla hyvää seuraa ja keskusteluja. Ja jos päätän yksin istahtaa puun juurelle, joku takuulla tulee perästä.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Niko Tamminen

Jääkäri Tamminen on soittokunnan päivystävä bassoklarinetisti ja kasvot blogin pyörityksen takana. Tamminen ei suuresti nauti aamuyön tuntien kiertoparivartioista, mutta nekään eivät saa hänen hymyään hyytymään. Hänen tapoihinsa kuuluvat lettujen paistaminen muille yksikön varusmiehille ja vauhdikkaat iltalenkit.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *