Omistautumista, organisointia ja oppimista – ajatuksia konserttimestarilta

Teksti: Sini Korhonen
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Konserttipaikalle saavuttaessa aikaa kuluu vain vartti, kun kapellimestarin puikko
lyö jo ensimmäisen kappaleen käyntiin.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Mitäköhän tämän päivän treeneissä on ohjelmistossa? Mikä varustus laitetaan kuviomarssiharjoituksiin? Sataakohan silloin?

Muun muassa näitä kysymyksiä saan miettiä päivästä toiseen. Olen saapumiserämme konsertti- ja paraatisoittokunnan kolmas konserttimestari, joka toimii linkkinä soittajien ja kouluttajien välillä. Toimenkuvaani kuuluu pääasiassa tulevien harjoitusten yksityiskohdista tiedottaminen, kuten harjoiteltava ohjelmisto, harjoitusaikataulu ja varustus. Samalla kehitän konserttisoittokunnan toimintaa antamalla rakentavaa palautetta niin soittajille kuin henkilökunnallekin.

Konserttimestarina päivät täyttyvät helposti erilaisista järjestelytehtävistä, sillä esimerkiksi varustuksen täytyy olla säänmukainen. Usein varustus tulee suoraan henkilökunnalta, mutta joskus se täytyy tiukan aikataulun vuoksi miettiä itse. En halua soittajien paleltuvan tai olevan hiestä märkänäkään treeneissä. Tai jos ennen harjoituksia on sekä viritettävä että annettava toimintaohjeita treeneistä, täytyy miettiä, kuinka paljon tämä kaikki vie aikaa.

Aikamääreet ovat intissä yllättävän tärkeä asia. Myöhästyminen vie muilta aikaa, sillä kaikki tehdään suuressa joukossa. Esimerkin mainitakseni virittäminen ilman yhtä soittajaa tuntuu hieman turhalta. Kun myöhästynyt ilmestyy paikalle ja soittaa harjoituksissa ensimmäisen kappaleen alkusoinnun, ei sointi ole niin hyvä kuin mihin yhteisellä virityksellä oltaisiin päästy. Tästä saattaakin tulla sanomista jälkikäteen kapellimestareilta.

Kapellimestari on konserttimestarin tärkein työpari.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Nämä ovat vain esimerkkejä päätöksistä, joita joudun tekemään. Olenkin oppinut toimikauteni aikana, etten millään voi miellyttää kaikkia palvelustovereita. On täytynyt löytää tietynlainen kultainen keskitie, kuinka tasapainoitella kaverina ja vertaisjohtajana olemisen välillä. Viime kädessä minulla on konserttimestarina vastuu ottaa kouluttajien palaute vastaan, ja kertoa pieleen menneistä asioista soittajille asiallisesti. Kuitenkin nipottajan tai valittajan leimaa en halua saapumiserän keskuudessa saada. Kuinka siis olla hyvä johtaja ja asiallinen runnuttaja?

Tähän en ole vielä löytänyt vastausta, vaikka konserttimestarina olemista on jäljellä alle viikon verran. Intti on mielestäni koko vuoden kestävä yhtäjaksoinen oppimiskokemus. Uusia tilanteita tulee eteen jatkuvasti ja niihin on pystyttävä reagoimaan mahdollisimman hyvin. Virheitä, unohduksia ja erehdyksiä sattuu, mutta ilman niitä ei oppisikaan mitään.

Vertaisjohtaminen vaatii paljon aivotyötä. Täytyy ymmärtää taustoiltaan täysin erilaisia ihmisiä, katsoa kaikkia tilanteita monesta eri näkökulmasta ja lisäksi reflektoida omaa toimintaa, jotta asiat rullaisivat vastaisuudessa paremmin. Kaikki tämä on ollut henkisesti melko työlästä, mutta en voisi olla onnellisempi konserttimestarin paikan saamisesta reiluksi kuukaudeksi. Opiskelen siviilipuolella musiikkikasvatusta, ja luultavasti tulevaisuudessa tulenkin ohjaamaan varusmiesten sijasta eri ikäisiä lapsia ja nuoria musiikin parissa. Kokemukset, joita olen saanut Varusmiessoittokunnasta ja ihmisten kanssa toimimisesta, ovat avartaneet näkökulmia ja ovat ehdottomasti hyödyksi tulevia opiskeluja tai työuraa ajatellen.

Olen luonteeltani melko periksiantamaton. Pyrin saamaan asiat toimimaan aina vain paremmin, ja tämä toimintamalli on ollut suuressa osassa myös konserttimestarina toimiessani. Uskon siihen, että kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen, lopputuloksesta tulee täyttä timanttia. Viime viikolla harjoitussalistamme katkesivat sähköt. Otsalamppujen ja paristoilla toimivien nuottivalojen ansiosta saimme kuin saimmekin harjoitukset pidettyä. Pimeys vaati jokaiselta äärimmilleen viedyn keskittymisen. Harjoituksessa soittajat kuuntelivatkin kaveria paremmin ja Madetoja soi todella puhtaasti. Tässä on hyvä esimerkki yhteen hiileen puhaltamisesta ja yhteisöllisestä tekemisestä.

Mitä suuremmaksi kokoonpano kasvaa, sitä enemmän
vaaditaan keskittymistä yksittäiseltä soittajalta.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Saan paljon energiaa, kun huomaan asioiden menevän eteenpäin – oli kyse sitten soittokunnan soinnin paranemisesta tai aikamääreiden noudattamisesta. Nautin nähdä, kun kanssaihmisille tulee hyvää mieli: “Jes! Onnistuin!” Monta kertaa olen onnesta pakahtuneena saanut seurata, kuinka esimerkiksi kuviomarssi on toisto toistolta mennyt lähemmäs täydellistä lopputulosta. Ikäluokkansa kovatasoisimpaan sakkiin kuuluminen on ollut pitkäaikaisen unelman täyttyminen. Kun katson ja kuuntelen palvelustovereiden edistymistä ja yltämistä yhä parempiin suorituksiin, sitä onnellisuuden määrää ei voi sanoin kuvata. On ollut etuoikeus päästä seuraamaan vertaisjohtajan paikalta erikoiskoulutuskauden kehityskaarta. Sillä energialla jaksan organisoida taas seuraavankin päivän.

Ahkeran harjoittelun tulos palkitaan yleisön edessä.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Toki kaikella eteenpäin puskemisella on rajansa. On ajateltava omaa ja muiden jaksamista, keskittymiskyvyn riittävyyttä sekä myös fyysisiä rajoitteita. Kuviomarssin kertaaminen ja askeleiden jankkaaminen tunti tolkulla ei ole järkevää. Täytyy myös muistaa, etteivät sektioharjoitukset (= pienryhmäharjoitukset) ole soittofysiikan takia aina mahdollisia, sillä puhallinsoittajien kasvolihaksetkin väsyvät.

Konserttimestarina olen oppinut omasta itsestäni hirmuisesti. Epävarmuus muiden edessä esiintyessä on vähentynyt koko ajan. Ensimmäisinä harjoituspäivinä jännitin treenien alussa suoritettavaa vahvuusilmoitustakin niin paljon, että sanat vain hävisivät mielestä. Tiesin vastuuni konserttimestarina olevan suuri, sillä koronakevään aiheuttamat pettymykset ovat vaikuttaneet suurelta osin konsertti- ja paraatisoittokunnan toimintaan. Keikkoja ei ole ollut juurikaan koko erikoiskoulutuskaudella, ja uutiset uusista peruuntumisista ovat joka kerralla näkyneet soittajissa. Erityistilanteesta huolimatta olen halunnut valaa uskoa jokaiseen soittajaan, kuinka juuri meidän soittokunnassa on osaamista ja taitoa luoda unohtumattomia tunteita kuulijalle. Musiikki vaikuttaa ihmiseen monella tapaa, ja sillä on voima tuoda ihmisiä yhteen.

Korpraali Korhonen pääsi organisoimaan Konserttisoittokunnan
tämän vuoden ensimmäistä prikaatin ulkopuolista keikkaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Täällä Varusmiessoittokunnassa juuri musiikki on tuonut meidät eri puolilta Suomea soittamaan ja elämään yhdessä. Jokaista meistä soittajista tarvitaan esimerkiksi Sibeliuksen Finlandian mahtipontisten sointujen soimiseen tai kuviomarssin ojennusten onnistumiseen. Jokaisen panos on tärkeä. Lopulta yhteisellä, päämäärätietoisella tekemisellä päästään loistaviin tuloksiin. Tämän loistavan joukon edustamisesta on hieman haikeaa luopua, mutta odotan innolla päästä oppimaan johtajuudesta seuraavalta konserttimestarilta ja syksyn aliupseerikurssilla. Ei oppi ojaan kaada. Mutta sitä ennen nautin erikoiskoulutuskauden saavutuksista kuviomarssivideon ja megakiertueen merkeissä.

Noniin. Treenit ovat ohi. Ehdittiin soittamaan kaikki kappaleet etukäteen ilmoitetusta ohjelmistosta. Kuviomarssitreeneissäkään ei satanut ja auringon paisteessa hikoili jo pelkällä t-paidallakin. Onneksi kaikki kerkesivät keventämään takit pois ennen harjoituksia. Ainiin, ja huomenna on myös keikkapäivä, eli monta organisoitavaa asiaa. Mutta onneksi tältä porukalta luonnistuu homma kuin homma!

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Korpraali Sini Korhonen

Korpraali Korhonen on musiikkimaailman tulevaisuuden lupaus ja kunnianhimoinen baritonitorven soittaja, jolta luonnistuu niin juustokakkujen leipominen kuin puhallinorkesterille säveltäminen. Siviilissä hän opiskelee musiikkikasvatusta Jyväskylässä ja nauttii aurinkoisista päivistä jäätelön kera.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *