Intti otti ja antoi

Teksti: Lauri Heroja
Kuvat: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä, Lauri Herojan arkisto, Toivo Soronen, Elias Nordström

Viimeistä kertaa yhdessä – kyyneleiltä ei vältytty.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

255 palveluspäivää takana! Matka on ollut huikea ja mukaan mahtuu lukemattomia muistoja. Muistan sen päivän, kun astuin palvelukseen. Ruoka ei maistunut ja matkustin Panssariprikaatiin “mitäköhän tästä tulee” -fiiliksellä. Pitkän ensimmäisen päivän jälkeen en nukkunut kovin hyvin; syynä mahdollisesti pitkälle venynyt päivä ja aivan uusi ja tuntematon ympäristö – ehkä jopa vähän pelottavakin. Ensimmäinen aamu ei ollut mitenkään ihmeellinen, muistan vain sen, että minuutti herätyksen jälkeen olin jo pesemässä hampaita. En muista olleeni koskaan niin väsynyt, mitä olin alokaskaudella. Oppitunnit olivat kaikista unisimpia, sillä nukahdin monta kertaa istuvalteni kesken oppitunnin. Fyysiset harjoitukset olivat taas ihan virkistäviä – aika kului nopeammin kun tehtiin kunnolla kädet savessa paikallaan istumisen sijaan. Maastossa mönkiessä ei kelloa paljon tullut katsottua.

Alokas Heroja ensimmäisen palvelusviikon jälkeen.
Kuva: Herojan arkisto

Puuduttavinta intissä on ollut odottelu, mistä peruskoulutuskaudella sai nauttia oikein kunnolla. Muistan pohtineeni monta kertaa jonottaessani ruokailuun lumisateessa, että mitä teen elämälläni. Ajan kuluessa elämä porttien sisäpuolelta kuitenkin löytyi. Se onnistui tietyllä suhtautumisella kaikkeen tekemiseen. Kun rennolla otteella tekee työtä käskettyä, niin hyvä tulee. Välillä kuitenkin alokaskaudella oli todella vaikeaa pitää hyvä fiilis yllä, kun joutui esimerkiksi olemaan vartiossa neljä tuntia yhteen putkeen. Fiilistä kuitenkin helpottivat tupakavereiden vertaistuki ja säännöllinen liikunta vapaa-ajalla. Aamuisin (= epämukavin) muisto palveluksen alkupuolelta on varmaankin ensimmäinen telttayö. Olin todella väsyneenä teltan vartiomiehenä ja yritin vuoron jälkeen saada vielä unta. Torkuin tovin koiranunta ja sitten kuulinkin jo herätyshuudon. Ja eikun reippain ottein telttaa purkamaan! Näkemättä mitään nuhaisena ja päänsärkyisenä yritin räpeltää teltan maastoverkkoa samalla kun rynnäkkökiväärin piippu löi koko ajan takaraivooni. Tukikohdan purun jälkeen aamupalaksi oli ruokalusikallinen puuroa ja puolikas sämpylä – mikä hotelliaamiainen! Aamiaisen jälkeen alkoi rastikoulutus tulen sytyttämisestä, en saanut kiehisiä palamaan. Mahtavin muisto taas alokasjaksolta on hyökkäysammunnat. Siellä hommat sujui ja muistan liukuneeni mudassa kuin videopelin päähenkilö. Lopulta ensimmäiset viikot menivätkin yllättävän nopeasti. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu aikanaan, sen ajatuksen ymmärsin.

Läpi usvan ja hämärän on menty vähän vähemmälläkin unella.
Kuva: Herojan arkisto

Soittokausi Varusmiessoittokunnassa on ollut täynnä tapahtumia ja erilaisia tehtäviä. Olen valo- ja videokuvannut, editoinut, soittanut, suunnitellut painotuotteita, ollut aamuyön kipinävuorossa, juonut kahvia, heittänyt kromattua kivääriä, röytänyt (= painanut pitkää päivää) aamuseitsemästä iltakymmeneen, istunut bussissa 11 tuntia päivässä, marssinut, kirjoittanut ja ennen kaikkea oppinut paljon uutta. Hyviä muistoja on kertynyt valtavasti. Keikkamatkat ovat olleet hauskoja ja mieleenpainuvia reissuja – onhan se virkistävää matkustaa tuhat kilometriä yhden päivän aikana! Siistiä on ollut myös yhdessä tekeminen. Kuviomarssin harjoitteleminen koko yksikön voimin on voimauttavaa ja haasteiden kautta hitsaa koko porukkaa yhteen.

Kamera on kulkenut kirjaimellisesti mukana kaikkialla.
Kuva: Puolustusvoimat / Toivo Soronen

Kevään jääkäriharjoituksesta mieleen palaa laskeutumiskoulutus, jossa voitettiin omia korkean paikan pelkoja. Jos minulta kysyttäisiin minkälaisia hetkiä muistan intistä, ensimmäisenä mieleen tulisi kuitenkin ihan tavalliset asiat. Tupakavereiden kanssa härvääminen ja läpän heittäminen, illat myrskylyhdyn valossa, ihmisten kohtaamiset yksikön käytävällä ja iltapalat auringonlaskua katsellessa. Iltajamit, pingisturnaukset ja iltavahvuuslaskennat sekä lukuisat muut tilanteet ovat painuneet mieleen. Ehkä jälkeenpäin jään kaipaamaan juuri näitä tavallisia hetkiä.

Puolustusvoimien varusmiessoittokunta on ollut mahtava palveluspaikka. Erityisen mahtavaa on yksikön yhteishenki eli toisin sanoen mahtavat palvelustoverit, joista on tullut minulle hyviä ystäviä kuluvan vuoden aikana.Soittokunnan henki on ollut tänä poikkeuksellisena vuonna entistäkin tärkeämmässä roolissa. Kaverit ovat tsempanneet, kun motivaatiota ei ole ollut ja gonahdus (= yleinen termi varusmiehen motivaation ja tehokkuuden laskulle) on ollut hyvinkin lähellä. Välillä olen itsekin repinyt ystäviäni hajoamisen pohjamudista. Konserttien peruuntuminen ja poikkeukselliset lomajärjestelyt otettiin maaliskuussa hyvällä sykkeellä ja sopivalla huumorilla vastaan. Poikkeusolojen haasteista selviäminen yhdessä on sitonut tätä porukkaa entistä enemmän yhteen. Timanttisen yhteishengen omaavalla porukalla on jaksanut paahtaa kuukaudenkin putkeen. Toisaalta on kyllä pakko myöntää, että kuukauden palvelusjakson viimeisellä viikolla väsymys on ollut vahvasti läsnä.

Kotiutusjuhlassa palattiin vielä yhdessä koko vuoden kommelluksiin
ja naurettiin hauskoille sattumuksille.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

Palveluksen aikana olen oppinut sekä sosiaalisia että käytännöllisiä taitoja. Olen oppinut asioita, joita en olisi koskaan oppinut muualla – kromattua rynnäkkökivääriä ei paljon siviilimaailmassa pyöritellä. Viestinnän puolella erityisesti videokuvaus ja graafinen puoli ovat kehittyneet, sillä ennen palvelusta en ollut niihin kovinkaan paljon perehtynyt. Ylipäätään on ollut mahtavaa päästä tekemään ja oppimaan sitä, miten jonkun yhteisön sosiaalista mediaa ylläpidetään. Myös sosiaaliset vuorovaikutustaidot ovat parantuneet – sadan ihmisen yksikössä kaikki eivät ole samanlaisia, minkä vuoksi olen oppinut tulemaan toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.

“Jää hyvästi kultainen kotiyksikkö!”
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

Päivien käydessä vähiin on tullut pohdittua, mitä kaikkea on saanut aikaan ja kuinka paljon on kertynyt uusia muistoja ja ystäviä. Tällä hetkellä fiilis on haikea, outo mutta ennen kaikkea loistava. Jätän taakseni sinibarettisen porukan ja yksikön, joka on ollut toinen kotini koko vuoden ajan. Tuntuu hienolta, että aamulla ei tarvitse enää kaivaa maastopukua kaapista, mutta hieman surulliselta, kun vieressä ei olekaan sataa ystävää, joiden kanssa on koettu paljon. Jään kaipaamaan siis erityisesti ihmisiä ja soittokunnan mahtavaa meininkiä. Heti varusmiespalveluksen jälkeen suuntaan kohti opiskeluja, minkä seurauksena maailma, ympäristö ja ihmiset ympärilläni muuttuvat kuin veitsellä leikaten.

Tämä maailma jää nyt taakse ja on hyvä hetki siirtää katseet tulevaan. Kiitos Varusmiessoittokunta 1/20, reserviin mars!

Eteenpäin!
Kuva: Puolustusvoimat / Elias Nordström
  • reservin korpraali Lauri Heroja

Lauri Heroja on kunnon musiikista nauttiva nuori mies, joka siirtyy onnessaan Parolasta pääkaupunkisueudulle kuvaamaan ruskapuita ja pyörittelemään matemaattisia funktioita. Varusmiessoittokunnassa tämä hymyilevä Viestintätiimin korpraali muistetaan lausahduksista “Voi Tero!” ja “Tää on ihan burgeri.” Koko aliupseerikurssi jää kaipaamaan aina yhtä hyväntuulista ja toisten fiiliksistä aidosti kiinnostunutta kaveria.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *