En päivääkään vaihtaisi pois – minkälaista päivää?

Teksti: Aada Wirberg
Kuvat: Puolustusvoimat / Sonja Kohtala, Aila Henriksson, Tuomas Toivainen

Palvelus- ja linjatoverini Veeti Kainulainen kertoi edellisessä julkaisussa kapellimestarialiupseerikurssilaisten työskentelystä esiintymislavalla. Ennen podiumille nousua tapahtuu kuitenkin niin monta yleisölle näkymätöntä asiaa, että niitä on vaikea mahduttaa vain yhteen tekstiin. Yhteistuumin päätimmekin tuoda julki vielä toisenkin annoksen samasta aihepiiristä. Seuraavaksi on siis aika kurkistaa meidän viiden kapellimestarilinjalla opiskelevan tavalliseen, työntäyteiseen palveluspäivään.

Vaikka viikko-ohjelmassa päivät näyttävät kestävän keskimäärin tavallisen työ- – siis palveluspäivän – verran eli noin yhdeksästä neljään, on todellisuus käytännössä jotain aivan muuta. Aamut alkavat meistä lähestulkoon kaikilla noin seitsemän ja kahdeksan välillä itsenäisillä harjoituksilla kullakin omaan tapaansa. Ensimmäinen käy partituureja läpi pianon kanssa, toinen harjoittelee tekniikkaa peilin edessä ja kolmas (joihin itse usein lukeudun) piirtelee nuotteihinsa erilaisia merkintöjä ja kiemuroita niin, että lopputulos muistuttaa lähinnä värikarttaa. Näin jokainen lämmittelee itseään päivää varten parhaaksi näkemällään tavalla, mikä tosin saattaa joskus myös tarkoittaa vielä pieniä nokkaunia ennen varsinaista palvelusta.

Ensimmäinen viikko-ohjelmaan merkitty palvelustehtävä on linjaopinnot yhdessä linjanjohtajamme sotilasvirkamies Risto Sojakan kanssa. Päivästä riippuen saatamme esimerkiksi käydä läpi tulevaa ohjelmistoa, kuivaharjoitella yhdessä teknisiä asioita tai treenata käytännössä omia johdettavia kappaleitamme: yksi johtaa, muut toimivat harjoitusorkesterina soittaen partituurista kaiken minkä ehtivät esimerkiksi pianolla tai muilla soittimilla. Tästä harjoituksesta yleensä varsinainen taide on kaukana, mutta sen tarkoitus onkin nimenomaan auttaa kapellimestaria omassa suorituksessaan: miten voin näyttää orkesterille erilaisia karaktäärejä, kuinka saan kaiken soimaan puhtaasti ja balanssissa, miten autan soittajia mahdollisimman paljon ja häiritsen mahdollisimman vähän? Toisaalta, mitä enemmän oikeaa musiikkia tästä orkesterin irvikuvasta saa irti, sitä varmempi uskaltaa olla siitä, että myös varsinainen orkesteri toimii samoin – ja vielä paremminkin.

Jatkuvasti viilenevässä ulkoilmassa nautitun lounaan jälkeen on aika siirtyä kaikkein jännittävimmälle paikalle, orkesterin eteen kapellimestarin korokkeelle. Tässä vaiheessa joukkoomme liittyvät aamupäivän aikana lämmitelleet ja stemmaharjoituksia pitäneet äänenjohtajat, joista AUK:n orkesterimme koostuu. Teemme yhdessä linjalaistemme kanssa jokaiseen harjoitukseen aikataulun, johon on merkitty kunkin henkilökohtainen harjoitusvuoro, johdettavat teokset sekä tietenkin tauot. Aikataulua seuraten viemme harjoitukset läpi vaihtelevalla menestyksellä – välillä pääsemme etenemään suunniteltua nopeammin, joskus taas jokin yllättävä paikka nuotissa vie odottamattoman paljon aikaa. Saamme työskennellä ja harjoittaa orkesteria pääosin melko vapaasti oman mielen mukaan, mutta toki apua ja ohjeistusta on jatkuvasti saatavilla niin muiden linjalaisten kuin henkilökunnankin suunnasta.

Orkesteriharjoituksia johtaessa korostuu oman itsenäisen työn merkitys: on vaikeaa ohjata muita soittamaan tietyllä tavalla, jos itsekään ei ole partituurista ja kokonaisuudesta kartalla. Tähän pätee hyvin linjanjohtajamme huomautus siitä, että kapellimestarin on tarvittaessa oltava myös hyvä näyttelemään. Positiivista on kuitenkin se, että vaikka orkesterin edessä onkin välillä sellainen olo, että ei ole hajuakaan siitä mitä juuri on tekemässä tai edes yrittämässä tehdä, ovat palvelustoverit kuitenkin aina auttamassa, tukemassa ja kannustamassa jokaisen oppimista. Itse olen ainakin hoksannut, että mitä vähemmän vakavasti osaa ottaa itsensä ja omat mokailunsa, sitä helpompi on (ainakin näin perfektionistina) kestää oma epätäydellisyytensä. Pätee muuten myös muuhunkin elämään, kannattaa koittaa!

Päivän päätteeksi kokoonnumme yhdessä sotilasvirkamies Sojakan ja muiden linjalaisten kanssa television ääreen katselemaan videoita, joita jokaisessa harjoituksessa kunkin kapellimestarin työskentelystä kuvataan. Tämä hupi on juuri niin hauskaa kuin miltä se kuulostaakin, eli aivan kammottavaa. Omaa työskentelyään muiden näkökulmasta katsellessa myös sujuvasti unohtuu se, että omia virheitään ei pitäisi ottaa aina niin haudanvakavasti. Kun siihen tottuu (ei totu), on videoiden katselu kuitenkin tehokas oppimistapa, sillä videolta näkee itse omat tiedostamattomat maneerinsa sekä onnistumisensa ja epäonnistumisensa. Rautaisen ammattimaisesti Sojakka ohjastaa meitä oikeaan suuntaan suorasukaiseen tyyliinsä jokaisen henkilökohtaisesti huomioon ottaen. Koska kaikki me viisi oppilasta tulemme hyvin eri lähtökohdista niin musikaalisuuden kuin johtamistaustankin suhteen, on tärkeää, että jokaisella on mahdollisuus kehittää omia taitojaan sillä tasolla, jolla itse parhaillaan on.

Palveluksen päätyttyä harvoin kuitenkaan on aikaa vaihtaa vapaalle – lähteä lenkille, soittaa omaa ohjelmistoa tai tehdä jotain aivan muuta inttiin ja musiikkiin täysin liittymätöntä. Illat kuluvat lukiessa ja opetellessa partituureja, soittamassa niitä läpi samalla sointuanalyysiä tehden tai yhä edelleen harjoitellessa tekniikkaa kolmistaan tahtipuikon ja peilin kanssa. Toki on myönnettävä, että näistä hommista on silloin tällöin pakko luistaa, jotta saisi edes välillä tauon vain itselleen. Kun musiikki ja nuotit tuntuvat pursuavan korvista ulos, paras apu löytyy jostain aivan muualta kuin treenikopista. Itse tietenkin olen huono sanomaan tätä, sillä keksin näin aamujen vähenemisen kunniaksi aloittaa vielä itselleni uuden soittimen, baritonitorven harjoittelun. Siitä tosin on valitettavasti varsinainen musiikki vielä niin kaukana, että se ajaa asiansa tähän tarkoitukseen erinomaisesti.

Tavataan sanoa, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Näin on tällä hetkellä palveluksemmekin laita: tänään palattuani viimeistä kertaa takaisin VMP-jaksolta aamuja on jäljellä enää noin kahden ja puolen viikon verran. En välttämättä olisi vaikkapa puoli vuotta sitten uskonut sanovani näin, mutta voin myöntää AUK 2:n olleen koko palveluksen raskainta aikaa. Tekemistä on paljon ja aikaa vähän, ja samalla pitäisi jo alkaa suuntaamaan katsetta pikkuhiljaa kohti kotiutumista ja reservissä odottavaa elämää. Tapani stressata pieniäkin asioita ties kuinka paljon etukäteen ei varsinaisesti ole helpottanut oloa, ja välillä työmäärä ja tiukka aikataulu ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä ja tullut yöuniinkin – tai vienyt ne kokonaan. Siitäkään huolimatta en vaihtaisi pois päivääkään. On vaikea kuvailla, kuinka opettavaista tämä aika on ollut, ja käteen jää tulevaisuutta ajatellen enemmän eväitä, kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa. Vaikka tämä vuosi kokonaisuudessaan on vienyt paljon, voin omasta puolestani väittää sen kuitenkin antaneen vieläkin enemmän. Uskon loppupalveluksen hujahtavan ohi silmänräpäyksessä, niinpä yritän ottaa siitä irti kaiken mikä vain lähtee, ja vieläpä nauttia siitä kiireestä ja stressistä huolimatta.

• Oppilaskorpraali Aada Wirberg

Kirjoittaja on 20-vuotias soittokunnan kiintiökirkkomuusikon paikkaa ylläpitävä pianisti-urkuri, joka päätoimekseen opiskelee Sibelius-Akatemiassa Kuopion yksikössä ja vapaa-ajallaan käy töissä. Jäljelle jäävä aika kuluu muun muassa uusien soitinten opettelussa ja lenkkeilyssä, vielä pitäisi opetella taikomaan vuorokauteen lisää tunteja. E-kauden aikainen viihdebändiläinen kaipaa bailaamista koskettimiston takana, mutta paikka aukin kapellimestarilinjalla on siintänyt tavoitteissa jo aikoja ennen palvelukseen astumista.