Kuulumisia kasarmilta – kohta puoli vuotta takana

Teksti: Pauliina Anttila
Kuvat: Puolustusvoimat / Aatu Hokkanen, Aleksandr Toronen

Varusmiehiä viettämässä lounastaukoa aurinkoisessa Joensuun Ilosaaressa.
Kuva: Puolustusvoimat / Aatu Hokkanen

Kesä on saapunut prikaatiin! Viisi kuukautta palvelusta on hurahtanut huolestuttavan nopeasti. Osa kotiutuu jo reilun kolmen kuukauden päästä – mitä tässä edes on ehtinyt tapahtua? On hassua, miten etäiseltä alkuvuoden tapahtumat tuntuvat: ensimmäiset aseenkäsittelykoulutukset, hyytävissä pakkasissa käydyt sulkeisharjoitukset ja alikersanttien johdolla armeija-arkeen totuttelu. Huhtikuun barettimarssistakin tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikkei siitä ole edes kahta kuukautta! Palvelustovereista on tullut jo läheisiä ystäviä, joiden kanssa vietetään aikaa lomallakin, vaikka puoli vuotta sitten emme edes tienneet toistemme olemassaolosta.

Vuosi sitten emme olleet käyneet edes soittokunnan pääsykokeissa. Tulevaisuus oli täysin auki – opiskelupaikasta ei ollut tietoa ja välillä jopa mietin, oliko soittokuntaan hakeminen virhe. Mitä jos se ei olekaan sellaista, kun olen kuvitellut? Mitä jos en pääsekään ja petyn pahasti? Onko typerää lykätä opintoja armeijan takia, kun se ei edes ole pakollista? En väitä, että nyt olisin täysin varma tulevaisuudestani, mutta Varusmiessoittokuntaan lähteminen oli ehdottomasti paras päätös vähään aikaan. Opinnot jäävät tauolle vuodeksi, mutta ei tässä mitään menetetä. Kyllä sitä opiskeluaikaa ehtii elää myöhemminkin, nyt vietetään vähintäänkin yhtä hauskaa soittokunta-aikaa.

Jo tähänastisen palvelukseni aikana olen oppinut paljon uutta, ja moni opittu asia tulee varmasti olemaan hyödyksi siviilissäkin. Ensimmäisenä näistä tulee mieleen ensiapu- ja erätaidot, sillä molemmat voivat joskus olla jopa elintärkeitä selviytymisen kannalta. Taistelukoulutuksen myötä jokainen on varmasti myös oppinut lisää itsestään sekä muiden ihmisten kanssa toimimisesta. Ainakin oman kokemukseni perusteella sanoisin, että yhteistyö täällä on usein sujuvaa tilanteessa kuin tilanteessa. Heti ensimmäisinä päivinä huomasin, miten helppoa oli jutella kenelle tahansa, kun ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja. Ei tiedetty, kuka opiskelee mitäkin tai minkä ikäisiä kaikki ovat. Usein tahtomattaankin muodostaa jonkinlaisen kuvan ihmisestä esimerkiksi vaatteiden perusteella, mutta armeijan vihreissä se on mahdotonta. Täällä saa elinikäisiä ystäviä sellaisista ihmisistä, joihin siviilissä ei ehkä edes yrittäisi tutustua.

Sodanajan joukkojen toimimisen kannalta välttämättömien taitojen lisäksi meillä Varusmiessoittokunnassa olennainen osa on tietenkin kehittyminen muusikkona. Kehittymistä tapahtuu väkisin, koska kaikilla kokoonpanoilla on harjoituksia lähes päivittäin. Määrättyjen harjoitusten lisäksi myös itsenäinen harjoittelu on tärkeää, jotta kokonaisuus kuulostaa mahdollisimman hyvältä. Itse soitan klarinettia Konserttisoittokunnassa, ja uuden teoksen kanssa huomaa jo ensimmäisissä harjoituksissa, miten paljon se vaatiikaan omaa harjoittelua. Haastavat kohdat täytyy ottaa käsittelyyn mahdollisimman nopeasti, ettei oma harjoituksen puute hidasta koko orkesterin etenemistä. Paineita ei silti pidä ottaa – hyvä tulos vaatii aina pitkäjänteistä harjoittelua. Muusikoitahan täällä on talo täynnä, joten sen ymmärtää kaikki. 

Itse myönnän hieman jännittäneeni ennen ensimmäisiä harjoituksia. En ollut varma ohjelmiston tai muiden soittajien tasosta – tiesin vain, että yllättävän moni opiskelee musiikkia ammatikseen. Kaikki ovat kuitenkin pärjänneet hyvin, joten jos tulet valintakokeen jälkeen valituksi, älä stressaa. Tietenkin haasteita tulee vastaan, mutta et varmasti kamppaile niiden kanssa yksin. Hankalien kohtien tylsästä, mekaanisesta harjoittelusta tekee hauskempaa omat sektiotoverit. Ainakin meidän pienen ja tehokkaan klarinettisektiomme stemmaharjoituksista usein kuuluu soiton tauotessa myös naurua.

Konserttisoittokunta esiintyy vappuaattona illan vietteeksi.
Kuva: Puolustusvoimat / Aleksandr Toronen

Konserttisoittokunnassa pääsee halutessaan myös harjoittelemaan esimerkiksi konserttimestarin roolia. Yksi varusmies on aina noin kuukauden kerrallaan konserttimestarina. Konserttimestari toimii linkkinä kapellimestarin ja soittokunnan välillä sekä vastaa monista käytännön asioista, kuten orkesterin virityksestä ennen harjoitusten alkua. Usein erityisesti ammattilaisorkestereissa sekä konserttimestari että äänenjohtajat ovat ennalta määrättyjä, joten täällä kannattaa tarttua tilaisuuteen ja kokeilla. Samanlaista tilaisuutta ainakaan näin tasokkaan kokoonpanon kanssa ei välttämättä heti tule. Harjoituksissa ollaan toki rennosti ja hauskaakin on, mutta kaikki tehdään kunnolla ja ammattimaisin ottein. Hienon puhallinmusiikin soitto huikealla porukalla on kuitenkin aina yhtä mukavaa – moni asia armeijassa on vaatinut sopeutumista, mutta orkesteriharjoituksissa on yleensä kotoisa olo. Kun harjoitusluokka Korsholmasta kantautuu vapaa-ajallakin Konserttisoittokunnan tunnariksi vakiintunut Florentiner-marssi, voi päätellä, että on ollut hyvä päivä.

Kuten saattaa olettaa, koronatilanne on vaikuttanut merkittävästi Varusmiessoittokunnan arkeen viime vuodesta saakka. Vieläkään ei ole varmaa, pääsemmekö kesän aikana näyttämään osaamisemme live-yleisölle, mutta epätietoisuuteen on pitkälti jo totuttu. On tärkeää, että ihmiset ympärillä tekevät harjoittelusta mielekästä silloinkin, kun konsertin kaltaista päämäärää ei ole tiedossa. Sitä maagista soittokunnan yhteishenkeä ei vain voi ylistää liikaa. 

Kokonaisuudessa tuntuu kuitenkin etuoikeutetulta viettää poikkeusaikaa Varusmiessoittokunnassa. Varuskunnassa saamme jakaa arjen tiiviiksi muodostuneen porukan kanssa, kun taas siviilissä täytyy varoa, ketä näkee, missä ja kuinka usein. Ravintoloiden rajoitukset välillä helpottavat vain kiristyäkseen viikon päästä uudestaan ja moni tekeminen on rajoitettua, joten loppujen lopuksi emme me täällä Parolannummella kovin paljosta jäädä paitsi. Toivotaan silti, että tilanne helpottuu, ja ainakin tällä hetkellä taidetaankin mennä parempaan suuntaan!

Palveluksen jälkeen itselläni on edessä muutto Helsinkiin, jossa jatkan farmasian opintoja Helsingin yliopistolla. Aloitin opinnot viime syksynä, mutta varsinaisesta yliopistoelämästä en saanut vielä minkäänlaista kuvaa, kun opiskelu tapahtui koronan takia yksin omassa huoneessa. Odotan siis innolla ensikosketusta kunnolliseen opiskelijaelämään, mutta kiire minulla ei ole. Tämä vuosi on ainutlaatuinen ja oikeastaan ennemmin hirvittää ajatus sen loppumisesta.  Muuton jälkeen suunnitelmiin kuuluu ehdottomasti myös uuden orkesterin etsiminen, sillä yhteissoitto motivoi soittotaidon ylläpitämiseen enemmän kuin mikään muu.

Sain vastikään tietää pääseväni soittokunnan aliupseerikurssille – kotiudun siis joulukuussa. Aliupseerikurssilla jokainen saa varmasti viedä oman jaksamisensa äärirajoille. Siksi aliupseerikurssin taistelukoulutus välillä jopa jännittää, mutta uskon takuulla sen lopulta antavan enemmän kuin ottavan. Kesän aikana keskitytään niin vahvasti soittamiseen, että ehkä metsään lähteminen onkin aliupseerikurssin koittaessa ihan mukavaa vaihtelua. Toistaiseksi kuitenkin nautin oikein mielelläni lämpimistä kesäpäivistä kuviomarssin, orkesterimusiikin ja keikoista haaveilun parissa. Me muskarilaiset tulemme varmasti viettämään ikimuistoisen kesän – toivottavasti tekin!

Jääkäri Pauliina Anttila
Kuva: Puolustusvoimat / Aatu Hokkanen
  • jääkäri Pauliina Anttila

Jääkäri Anttila on 20-vuotias Turengin jäätelötehtaan kupeessa kasvanut hupiveikko; öisen kurnutuksen sekä muiden kummallisten äänten ohessa lipsahtaa hänen suustaan usein palvelustovereita viihdyttäviä kommentteja. Tällä yleishäseltäjällä on myös tapana olla tupansa aamuvirkku ja ahkerin sipaaja. Lisäksi Anttila suhtautuu intohimoisesti lomille pääsyyn – kaikki siivotaan niin ajoissa kuin mahdollista, ettei lomilta myöhästytä sekuntiakaan.