Category Archives: 2019 Soittokausi

Kirjoittanut: Toivo Rovasalo.
Lukenut: Petja Pulkkinen.

Rumpuryhmämme hieno, mutta rankka yhteinen taival alkoi, kun kokoonnuimme kouluttajamme ylikersantti Kauppilan kanssa showbandin tyhjään treeniluokkaan. Meitä oli luokassa hänen lisäkseen yhdeksän henkeä, joista kaksi ovat showbandin ja kaksi viihdebändin rumpaleita ja loput viisi konserttisoittokunnan lyömäsoittajia. Olimme kaikki tulleet varusmiessoittokuntaan eri taustoista: yksi on erikoistunut hevimaailman syvimpiin saloihin, toinen humppalavojen kuningas ja kolmas soittanut marimbaa koko elämänsä. Kenelläkään meistä ei kuitenkaan ollut kokemusta marssirummuttamisesta. Nyt edessämme oli kuitenkin valtava haaste, sillä jo parin kuukauden päästä meidän pitäisi kyetä tuottamaan yhtenäisen näköistä ja kuuloista korkealaatuista taidetta.

Ensitapaamisen jälkeen alkoi intensiivinen työnteko. Joka aamu, kun muut jäivät sänkyjensä pohjille viettämään laadukasta lepoaikaa, rumpuryhmä kokoontui innosta piukeana kamarimusiikkisali Sibeliukseen harjoittelemaan. Ensimmäisten viikkojen aikana keskityimme yksinomaan lyönnin liikeratoihin, eli teimme lyöntiliikkeitä erittäin hitaasti. Hitaus on sitä luokkaa, että kapulan osuma kalvoon on enemmänkin kosketus kuin lyönti. Aluksi saman liikkeen toistaminen uudestaan ja uudestaan hieman turhautti, mutta ymmärrän nykyään paremmin hitaasti harjoittelemisen tärkeyden, sillä jokaisen rumpuryhmäläisen tekniikka on saavuttanut aivan uusia tasoja.

Parin viikon jälkeen pääsimme vihdoin suorittamaan lyönnin (=kosketus nopeasti) ja aloimme harjoittelemaan rudimentteja. Rudimentit ovat erilaisten lyöntien muodostamia sarjoja. Jos lyönti olisi kirjain, rudimentti olisi kirjainten muodostama sana. Rudimentit ovat siis ikään kuin asteikkoja rummuille. Niillä on myös hauskoja nimiä, kuten ”pataflafla” ja ”paradiddlediddle”.

Kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna teemme Suomessa rumpuryhmäkulttuuria melko poikkeuksellisella tavalla. Ensinnäkin käytämme naruviritteisiä rumpuja. Naruviritteisessä rummussa kalvon kiristää pitkä köysi, joka kulkee siksakkia rummun rungon ympäri. Maailmalla trendi on siirtynyt modernimpiin marssirumpuihin, joissa viritys tapahtuu kiristämällä kalvon ympärillä olevia ruuveja. Voitamme omilla rummuillamme kyllä tyylipisteet, mutta useamman tunnin kiristysprosessin jälkeen käsien rakkoja hoitaessa varmasti jokainen meistä on salaa toivonut, että käyttäisimme hieman nykyaikaisempaa kalustoa.

Ainutlaatuiseksi rumpuryhmämme tekee kuitenkin ensisijaisesti käyttämämme tekniikka; missään ei soiteta rumpua samalla tavalla. Tekniikkamme on kehittynyt tähän muotoonsa Yhdysvalloissa, jossa siitä käytetään nykypäivänä nimitystä ”The ancient technique”. Yhdysvalloissa juuri kukaan ei enää käytä tätä tekniikkaa, mutta Suomessa se on saanut jalansijan. Tuotamme siis maailman mittakaavassa marssirummutusta melko omalaatuisella tavalla.

Kun olimme aikamme hioneet liikeratoja ja rudimentteja, pääsimme lopulta kappaleiden kimppuun. Saimme siis kirjoittaa tarinoita sillä sanavarastolla, jota olimme kärsivälliesti harjoitelleet. Opettelimme aluksi rumpumarsseja, joita yleisö pääsee ihastelemaan paraatisoittokunnan keikoilla, esimerkiksi kesän tulevissa vartioparaateissa. Vaikka ensisijainen tehtävämme rumpuryhmänä on olla osa paraatisoittokuntaa, saamme aika-ajoin myös mahdollisuuden esitellä taitojamme itsenäisenä kokoonpanona. Esimerkiksi kesäkuun alussa, puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, pääsimme omalle keikallemme Rovaniemelle. Tämä noin kahdeksan tunnin junamatkan vaatinut keikka, joka lopulta sisälsi vain kaksikymmentä minuuttia soittamista, oli yksi elämäni mielenkiintoisimmista kokemuksista.

Kaikki matkan aikana kokemamme haasteet, kuten kotiin unohtuneet matkaliput, junan alle jäänyt peura, rummut, joita meidän piti raahata jatkuvasti perässämme, junan hytit, jotka olivat ennätyspitkän junan ravintolavaunun vastaisessa päässä ja yöuneni totaalisesti eliminoinut kirkas digitaalikello (joka oli asennettu täydellisesti naamani eteen) saivat minut ymmärtämään, että hyvässä seurassa selviää mistä vaan. Jopa niistä kahdeksasta tunnista, jotka piti vielä matkustaa takaisin Rovaniemeltä.

Nyt olemme hyvillä mielin kohdistaneet katseemme kohti koko varusmiessoittokunnan yhteistä matkaa Ranskaan Saumur tattoo -sotilasmusiikkifestivaaleille, jossa ympäri maailman eri soittokunnat tulevat esittämään omia kuviomarssiesityksiään. Harjoittelemme näinäkin helteen täyteisinä päivinä ahkerasti omaa kuviotamme, jossa on mukana koko Varusmiessoittokunta. Myös rumpuryhmä pääsee esittelemään taitojaan mahtipontisella rumpusoolollaan. Tavoitteemme Ranskassa on muuttaa globaali käsitys siitä, mitä rummun kanssa parhaimmillaan voi saada aikaan.

Jääkäri Rovasalo

Toivo Rovasalo on Nurmijärven lahja Varusmiessoittokunnalle. Tämän särmän sotilaan arkeen kuuluu rumpuryhmässä ja konserttisoittokunnassa soittaminen, sekä yksikön yleisen särmyyden ylläpitäminen. Tämä luotettava ja ystävällinen jääkäri on oiva esimerkki varusmiehestä, joka hoitaa hommat kunnolla, mutta pilke silmäkulmassa.

Edesmenneen Hyvää ja Kaunista -kiertueen jälkeen Varusmiessoittokunnan viihdebändi lähes ehti jo hetken luulla saavansa nauttia ansaitusta lomasta. Vastassa olivat kuitenkin uudet haasteet: kiertueesta palautumisen sijaan lomapäivät kuluivat Oopperan Teetanssien sekä Lotanpäivän laulajaisten ahkeraan harjoitteluun. Lisäksi taustalla kummitteli seuraava kiertue, konserttisoittokunnan ja tangokuningas Kyösti Mäkimattilan kanssa yhteistyössä toteutettava Kevään riemua.

Helsingissä kunnialla loppuun säestettyjen Teetanssien jälkeen kiertuevalmistelut pyörähtivät täyteen vauhtiin. On salassa pidettävää tietoa, että viihdebändi aloitti yhteisharjoitukset konserttisoittokunnan kanssa vain noin viikkoa ennen kiertueen alkamista, samaan aikaan kun Lottien yhteislaulutilaisuuden viimeistely oli vielä kesken. Syitä harjoitteluajan vähäisyyteen oli kaksi: Ensinnäkin, aikaa ei yksinkertaisesti riittänyt, varsinkaan kun yhtyeemme edellinenkin projekti oli venynyt yötöiksi. Toiseksi, varusmiessoittokunnan soittajat ovat erittäin taitavia ja tunnetusti ottavat hetkessä haltuun kappaleen kuin kappaleen – tai koko kiertueohjelmiston.

Konserttisoittokunta oli valmistautunut perusteellisesti. Hyvää ja Kaunista -kiertueella olimme jousiorkesterin kanssa itse vetovastuussa sovituksista ja harjoittelusta, mutta Kevään riemulla keskusjohtoisuus vei voiton. Puhaltimia ja lyömäsoittajia luotsaavat musiikkiyliluutnantti Valtasalmi ja musiikkikapteeni Paakkunainen johtivat koko harjoitusprosessia järjestelmällisesti ja määrätietoisesti niin, että kokoonpanomme oli valmiina valloittamaan konserttisalit vierailevan solistin saapuessa harjoituksiin ensi-iltaa edeltävänä päivänä.

Mitä tahansa Mäkimattilasta odotinkaan, sitä hän ei ollut. Tanssilavojen kokenut veteraani otti yleisöt haltuun joka ilta muuttuvilla juonnoillaan ja palkintoja keränneellä laulutaidollaan. Hänen juontonsa sisälsivät jääkiekkoa, elämänohjeita ja erityisenä yleisösuosikkina otteita tangokuninkaan omista runokirjoista. ”Ketunkuonoista” ja ”saatil pääsemisest” kertovien säkeiden taka-ajatuksena saattoi ehkä olla kirjojen myynnin lisääminen, mutta suurella sydämellä luetut, omaperäiset runot toivat konserteille persoonallisen vivahteen.

Persoonallisuutta ei puuttunut ohjelmistostakaan, joka koostui Mäkimattilan siirappisista rakkauslauluista ja konserttisoittokunnan omista ohjelmanumeroista. Aiheet vaihtelivat öisistä itsetutkiskeluista aina Oopperan kummitukseen ja metropolia tuhoavaan Godzillaan. Toisistaan täysin erilaisten teosten sekasotku onnistui jotenkin saamaan sekä yleisön että esiintyjien suosion, ja tunnelma nousi esitys esitykseltä uusiin mittoihin. Kevyt musiikki oli mieluisaa soitettavaa ja katsomoiden reaktioista päätellen myös mieluisaa kuunneltavaa.

Hupi vaati myös veronsa. Päivät olivat usein pitkiä: keikkabussi ehti kaukaisilta paikkakunnilta kasarmille usein vasta aamuyöstä. Sitäkin rasittavampaa oli etuosastolla, jonka tehtävänä oli valmistella salit soittajille etukäteen sekä varmistaa, että kaikki tarvikkeet tulivat konsertin jälkeen mukaan. Harmonikansoittajan näkökulmasta haasteita toi myös soitettavan materiaalin löytäminen, sillä sovituksista unohdettiin sopivasti viihdebändin eksoottisin soitin. Pianistin nuotteja lainaamalla ja rajallisen mielikuvituksen käytön myötä pääsin lopulta itsekin osaksi konserttien äänimaailmaa.

Hämeenlinnan Verkatehtaalla oli viimeisten tahtien myötä aika jättää hyvästit kiertueelle. Mäkimattila ja soittokunta muistivat toinen toistaan erilaisilla kunnianosoituksilla, ja sitten urakkamme olikin yhtäkkiä ohi. Jäljelle jäivät tunteet onnistuneesta projektista, upeasta kokemuksesta ja kroonisesta univelasta. Kiitokset kiertueesta kuuluvat soittajien, henkilökunnan ja Mäkimattilan lisäksi myös elintärkeille tekniikka- ja mediatiimeille, joiden panokset antoivat meille mahdollisuuden loistaa suuren yleisön edessä.

Edesmenneen Kevään riemua -kiertueen jälkeen Varusmiessoittokunnan viihdebändi lähes ehti jo hetken luulla saavansa nauttia ansaitusta lomasta. Vastassa ovat kuitenkin uudet haasteet: kiertueesta palautumisen sijaan lomattomat päivät kuluvat Haminan Tankotanssien ja Siikaisten päivien ahkeraan harjoitteluun. Lisäksi taustalla kummittelee jo valtavia työmääriä vaativa matka Ranskaan. Taakse jää kuitenkin riemukas kevät, ja minä muiden mukana odotan innolla tulevaisuuden haasteita.

Jääkäri Pänkäläinen

Lauri Pänkäläinen on harmikseen Heinolassa kasvanut ihmisyksilö, joka soittaa viihdebändissä harmonikkaa. Siviilissä hän opiskelee fysiikkaa Helsingin yliopistossa. Soittamisen lisäksi Pänkäläinen haastaa itseään epäsäännöllisesti vaihtuvilla harrastuksilla, joista viimeisin – shakki – on julkaisuhetkellä varmaankin jo kuopattu.

E-kauden kolmannen viikon pyörähtäessä käyntiin oli jo korkea aika päästä käsiksi kauan odotettuun herkkuun, eli keikkailun pariin. Marssien rytmiikka oli tahkottu riittävän jämäkäksi ja sinfoninen ohjelmisto sitäkin sinfonisemmaksi, joten musiikkiyliluutnantti Valtasalmi uskalsi laskea konserttisoittokunnan esittelemään nöyrän perustyön tuloksia suurelle yleisölle ympäri Hämeenmaata.

Sattumalta samaiselle maaliskuun viikolle osui talvisodan päättymisen muistopäivä, mikä tarkoitti tietysti ulkohommia konserttisoittokunnalle. Pikkupakkasessa soittamisen perusteita käytiin kokeilemassa niin Hämeenlinnassa, kuin luonnonkauniissa Lahdessakin. Ikivanha ja väsynyt sektioläppä otsikolla ”valtion pasuunan luisti ei luista” oli lähellä osua omaan nilkkaan, kun itse kukin ajoittain unohti kappaleiden välissä jatkuvan kamppailun soittimen jäätymistä vastaan.

Vaan päästiin Lahdessa sisätiloihinkin. Ristinkirkossa soitettu juhlakeikka jäi mieleen paitsi temppelin alvaraaltomaisesta akustiikasta, myös varsin progressiivisia sävyjä virsiin ujuttaneesta urkurista; kaikkia ilmoille saateltuja tritonuskorvauksia ja harhalopukkeita ei kuulemma lukenut koraalikirjassa ihan sellaisenaan. Olin vähällä puhtaasti musiikillisista syistä kirjata omaan henkilökohtaiseen viikko-ohjelmaani jokasunnuntaisen visiitin Lahteen, mutta järki on toistaiseksi voittanut musiikillisen impulsiivisuuden.

Niin odottamatonta kuin se onkin, ulkona soitettavista ”nakkikeikoista” löytyy ainakin toistaiseksi oma viehätyksensä. Vire on aina yhtä suuri arvoitus kaikille kapellimestarista kakkostuubistiin, mutta ihmeen vähän tuo tuntuu yleisöä haittaavan. Jopa P-kauden alikersanttimme ”B” (nimi muutettu) tuli perjantaisen paraatikeikan jälkeen kehumaan, ettei ole koskaan kuullut näin hyvää marssisoittoa. Tästä yllättyivät mm. kaikki, sillä kyseistä kaksoiskorpraalia ei tunneta erityisestä rakkaudesta musiikkiin.

Marssien, virsien ja sinfonisen puhallinmusiikin kirkkaimpien lasihelmien vastapainoksi saimme onneksi soittaa myös sitä paljon puhuttua rytmimusiikkia – jopa konserttisoittokunnassa. Kun Ilppo Hiekkasen Liisaan avataan kunnon sooloväli ja Black Orpheus saa vauhdittajakseen improvisoidun kadenssin, aletaan päästä

a) kauas liian monien puhallinorkesterien pahalaatuisesta taipumuksesta hieman kangistua viihdemusiikin äärellä

b) sotilasjazzin (kunnia termistä eräälle Rakuunasoittokunnan pasunistille) maailmasta vähän lähemmäs aidon jaskan maailmaa

c) itse asiaan.

Näillä opinkappaleilla jääkäritykistörykmentin perinnepäivän juhlalounaalle saatiin loihdittua varsin kova meininki – mitä nyt muutaman luutnantin pää pyöri Parolan marssin käännyttyä  Caravaniksi. Se taisi olla vähän tarkoituskin.

Konskin ohella myös viihdebändi pääsi kuluneella viikolla korkkaamaan keikkaputkensa. Ennen perjantaista keikkamatkaa Maavoimien esikuntaan, humppataivaan kirkkaimmat tähtösemme soittivat keikanomaisen kenraaliharjoituksen muulle soittokunnalle. Tiskiin lyötiin sellainen show jolla kehtaa näyttäytyä vielä esikuntaakin kirkkaammissa stagevaloissa.

Lopuksi on pakko jälleen kerran todeta, että nää on ihan huikeita tyyppejä, ja että vuodesta täällä tulee parasta settiä ikinä!

Jääkäri Silventoinen

Juho Silventoinen on 19-vuotias vähän reunasta helsinkiläistynyt lappeenrantalainen, jonka jazzpasunismi on eskaloitunut jo AMK-asteelle. Hänen unelmiaan ovat musiikin ammattilaisuus sekä se, että soittokunnalla olisi vielä jonakin päivänä oma big band.