Category Archives: 2020 soittokausi

Omistautumista, organisointia ja oppimista – ajatuksia konserttimestarilta

Teksti: Sini Korhonen
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Konserttipaikalle saavuttaessa aikaa kuluu vain vartti, kun kapellimestarin puikko
lyö jo ensimmäisen kappaleen käyntiin.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Mitäköhän tämän päivän treeneissä on ohjelmistossa? Mikä varustus laitetaan kuviomarssiharjoituksiin? Sataakohan silloin?

Muun muassa näitä kysymyksiä saan miettiä päivästä toiseen. Olen saapumiserämme konsertti- ja paraatisoittokunnan kolmas konserttimestari, joka toimii linkkinä soittajien ja kouluttajien välillä. Toimenkuvaani kuuluu pääasiassa tulevien harjoitusten yksityiskohdista tiedottaminen, kuten harjoiteltava ohjelmisto, harjoitusaikataulu ja varustus. Samalla kehitän konserttisoittokunnan toimintaa antamalla rakentavaa palautetta niin soittajille kuin henkilökunnallekin.

Konserttimestarina päivät täyttyvät helposti erilaisista järjestelytehtävistä, sillä esimerkiksi varustuksen täytyy olla säänmukainen. Usein varustus tulee suoraan henkilökunnalta, mutta joskus se täytyy tiukan aikataulun vuoksi miettiä itse. En halua soittajien paleltuvan tai olevan hiestä märkänäkään treeneissä. Tai jos ennen harjoituksia on sekä viritettävä että annettava toimintaohjeita treeneistä, täytyy miettiä, kuinka paljon tämä kaikki vie aikaa.

Aikamääreet ovat intissä yllättävän tärkeä asia. Myöhästyminen vie muilta aikaa, sillä kaikki tehdään suuressa joukossa. Esimerkin mainitakseni virittäminen ilman yhtä soittajaa tuntuu hieman turhalta. Kun myöhästynyt ilmestyy paikalle ja soittaa harjoituksissa ensimmäisen kappaleen alkusoinnun, ei sointi ole niin hyvä kuin mihin yhteisellä virityksellä oltaisiin päästy. Tästä saattaakin tulla sanomista jälkikäteen kapellimestareilta.

Kapellimestari on konserttimestarin tärkein työpari.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Nämä ovat vain esimerkkejä päätöksistä, joita joudun tekemään. Olenkin oppinut toimikauteni aikana, etten millään voi miellyttää kaikkia palvelustovereita. On täytynyt löytää tietynlainen kultainen keskitie, kuinka tasapainoitella kaverina ja vertaisjohtajana olemisen välillä. Viime kädessä minulla on konserttimestarina vastuu ottaa kouluttajien palaute vastaan, ja kertoa pieleen menneistä asioista soittajille asiallisesti. Kuitenkin nipottajan tai valittajan leimaa en halua saapumiserän keskuudessa saada. Kuinka siis olla hyvä johtaja ja asiallinen runnuttaja?

Tähän en ole vielä löytänyt vastausta, vaikka konserttimestarina olemista on jäljellä alle viikon verran. Intti on mielestäni koko vuoden kestävä yhtäjaksoinen oppimiskokemus. Uusia tilanteita tulee eteen jatkuvasti ja niihin on pystyttävä reagoimaan mahdollisimman hyvin. Virheitä, unohduksia ja erehdyksiä sattuu, mutta ilman niitä ei oppisikaan mitään.

Vertaisjohtaminen vaatii paljon aivotyötä. Täytyy ymmärtää taustoiltaan täysin erilaisia ihmisiä, katsoa kaikkia tilanteita monesta eri näkökulmasta ja lisäksi reflektoida omaa toimintaa, jotta asiat rullaisivat vastaisuudessa paremmin. Kaikki tämä on ollut henkisesti melko työlästä, mutta en voisi olla onnellisempi konserttimestarin paikan saamisesta reiluksi kuukaudeksi. Opiskelen siviilipuolella musiikkikasvatusta, ja luultavasti tulevaisuudessa tulenkin ohjaamaan varusmiesten sijasta eri ikäisiä lapsia ja nuoria musiikin parissa. Kokemukset, joita olen saanut Varusmiessoittokunnasta ja ihmisten kanssa toimimisesta, ovat avartaneet näkökulmia ja ovat ehdottomasti hyödyksi tulevia opiskeluja tai työuraa ajatellen.

Olen luonteeltani melko periksiantamaton. Pyrin saamaan asiat toimimaan aina vain paremmin, ja tämä toimintamalli on ollut suuressa osassa myös konserttimestarina toimiessani. Uskon siihen, että kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen, lopputuloksesta tulee täyttä timanttia. Viime viikolla harjoitussalistamme katkesivat sähköt. Otsalamppujen ja paristoilla toimivien nuottivalojen ansiosta saimme kuin saimmekin harjoitukset pidettyä. Pimeys vaati jokaiselta äärimmilleen viedyn keskittymisen. Harjoituksessa soittajat kuuntelivatkin kaveria paremmin ja Madetoja soi todella puhtaasti. Tässä on hyvä esimerkki yhteen hiileen puhaltamisesta ja yhteisöllisestä tekemisestä.

Mitä suuremmaksi kokoonpano kasvaa, sitä enemmän
vaaditaan keskittymistä yksittäiseltä soittajalta.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Saan paljon energiaa, kun huomaan asioiden menevän eteenpäin – oli kyse sitten soittokunnan soinnin paranemisesta tai aikamääreiden noudattamisesta. Nautin nähdä, kun kanssaihmisille tulee hyvää mieli: “Jes! Onnistuin!” Monta kertaa olen onnesta pakahtuneena saanut seurata, kuinka esimerkiksi kuviomarssi on toisto toistolta mennyt lähemmäs täydellistä lopputulosta. Ikäluokkansa kovatasoisimpaan sakkiin kuuluminen on ollut pitkäaikaisen unelman täyttyminen. Kun katson ja kuuntelen palvelustovereiden edistymistä ja yltämistä yhä parempiin suorituksiin, sitä onnellisuuden määrää ei voi sanoin kuvata. On ollut etuoikeus päästä seuraamaan vertaisjohtajan paikalta erikoiskoulutuskauden kehityskaarta. Sillä energialla jaksan organisoida taas seuraavankin päivän.

Ahkeran harjoittelun tulos palkitaan yleisön edessä.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Toki kaikella eteenpäin puskemisella on rajansa. On ajateltava omaa ja muiden jaksamista, keskittymiskyvyn riittävyyttä sekä myös fyysisiä rajoitteita. Kuviomarssin kertaaminen ja askeleiden jankkaaminen tunti tolkulla ei ole järkevää. Täytyy myös muistaa, etteivät sektioharjoitukset (= pienryhmäharjoitukset) ole soittofysiikan takia aina mahdollisia, sillä puhallinsoittajien kasvolihaksetkin väsyvät.

Konserttimestarina olen oppinut omasta itsestäni hirmuisesti. Epävarmuus muiden edessä esiintyessä on vähentynyt koko ajan. Ensimmäisinä harjoituspäivinä jännitin treenien alussa suoritettavaa vahvuusilmoitustakin niin paljon, että sanat vain hävisivät mielestä. Tiesin vastuuni konserttimestarina olevan suuri, sillä koronakevään aiheuttamat pettymykset ovat vaikuttaneet suurelta osin konsertti- ja paraatisoittokunnan toimintaan. Keikkoja ei ole ollut juurikaan koko erikoiskoulutuskaudella, ja uutiset uusista peruuntumisista ovat joka kerralla näkyneet soittajissa. Erityistilanteesta huolimatta olen halunnut valaa uskoa jokaiseen soittajaan, kuinka juuri meidän soittokunnassa on osaamista ja taitoa luoda unohtumattomia tunteita kuulijalle. Musiikki vaikuttaa ihmiseen monella tapaa, ja sillä on voima tuoda ihmisiä yhteen.

Korpraali Korhonen pääsi organisoimaan Konserttisoittokunnan
tämän vuoden ensimmäistä prikaatin ulkopuolista keikkaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Täällä Varusmiessoittokunnassa juuri musiikki on tuonut meidät eri puolilta Suomea soittamaan ja elämään yhdessä. Jokaista meistä soittajista tarvitaan esimerkiksi Sibeliuksen Finlandian mahtipontisten sointujen soimiseen tai kuviomarssin ojennusten onnistumiseen. Jokaisen panos on tärkeä. Lopulta yhteisellä, päämäärätietoisella tekemisellä päästään loistaviin tuloksiin. Tämän loistavan joukon edustamisesta on hieman haikeaa luopua, mutta odotan innolla päästä oppimaan johtajuudesta seuraavalta konserttimestarilta ja syksyn aliupseerikurssilla. Ei oppi ojaan kaada. Mutta sitä ennen nautin erikoiskoulutuskauden saavutuksista kuviomarssivideon ja megakiertueen merkeissä.

Noniin. Treenit ovat ohi. Ehdittiin soittamaan kaikki kappaleet etukäteen ilmoitetusta ohjelmistosta. Kuviomarssitreeneissäkään ei satanut ja auringon paisteessa hikoili jo pelkällä t-paidallakin. Onneksi kaikki kerkesivät keventämään takit pois ennen harjoituksia. Ainiin, ja huomenna on myös keikkapäivä, eli monta organisoitavaa asiaa. Mutta onneksi tältä porukalta luonnistuu homma kuin homma!

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Korpraali Sini Korhonen

Korpraali Korhonen on musiikkimaailman tulevaisuuden lupaus ja kunnianhimoinen baritonitorven soittaja, jolta luonnistuu niin juustokakkujen leipominen kuin puhallinorkesterille säveltäminen. Siviilissä hän opiskelee musiikkikasvatusta Jyväskylässä ja nauttii aurinkoisista päivistä jäätelön kera.

Jousten vuoro soida

Teksti: Veera Hännikkälä
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

KUUNTELE BLOGI!

Lukijana jääkäri Hännikkälä

Lämmin kesäkuu sai oivan päätöksen, kun Jousiorkesteri pääsi ensimmäiselle keikalleen. Kevään ahkera harjoittelu palkittiin viimein ja joku muukin kuin porttien sisäpuolella oleva kuuli soittoamme. Emme kuitenkaan ole vain levänneet laakereillamme viime kuukausia, sillä olemme päässeet äänittämään useamman kappaleen ja tekemään myös musiikkivideon. Nyt oli kuitenkin aika tuoda musiikkimme live-yleisön armoille. Kuulijat olivat taatusti odottaneet meitä kauan!

Jääkäri Hännikkälä ja sello paraatipaikalla.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Konserttia edeltävänä päivänä pidimme sellosektion kanssa viimeiset stemmikset (ryhmäharjoituksen) ennen yöunia. Tämän vuoden saapumiserässä on kolme sellistiä: korpraali Hakola, jääkäri Långbacka, sekä minä, jääkäri Hännikkälä. Yhteisen harjoittelun ohella meistä on tullut kavereita keskenämme ja soittamisen ohella harjoitteluajat sisältävätkin usein naurun purskahduksia sekä filosofisia pohdintoja. Kannustava ja tarpeeksi rento ryhmähenki ovat mielestäni avain voimavarojen säilymiseen. Väsymyksen iskiessä ei tarvitse yksin yrittää jaksaa. Tietynlainen harjoituskuri on kuitenkin säilytettävä. Siitä huolehtii yleensä äänenjohtaja, jonka roolia vaihdamme yhteistuumin teoksittain. Viimeistellessämme konsertin ohjelmistoa soitimme kappaleita läpi ja pysähdyimme vaikeisiin paikkoihin. Viilasimme puhtautta tarkemmaksi ja keskityimme kuuntelemaan yhteistä intonaatiota (= soinnin vire). Jokainen voisi vielä katsoa yksin omat hankalat paikkansa ja sitten olisimme valmiita. Täydellisyyttä tavoitellessa on annettava kuitenkin musiikille oma vapautensa elää ja muuttua kenties vielä esiintymishetkellä, opituista merkinnöistä huolimatta.

Kurkistus sellosektion harjoituksiin.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Nuottikansiot, tuolit ja soittimet kannettiin yhteistoimin linja-auton alaosaan ja matkustamoon. Sitten olikin legendaarisen hetken aika, kun laitoimme nappitaulusta nuppineulat kohdalle “keikka”. Nousimme kyytiin ja matka kohti sotaveteraanien palvelutalo Ilveskotia saattoi alkaa. Bussimatka sujui rattoisasti vajaassa kymmenessä minuutissa autosotamiehen kyydissä. Menin istumaan yksikseni, jotta ehdin puhaltaa ulos edellisen palveluksen ilmat ja vetää sisään uutta happea konserttia varten. Mieleni oli innostunut, mutta samaan aikaan rauhallinen. Olimme käyneet kaikki kappaleet läpi koko kokoonpanon kanssa vielä samana aamuna.  Parkkipaikalle saavuttaessa huomasimme bussin ikkunasta, kuinka ensimmäinen kuuntelija odotti jo meitä ulkona pyörätuolissaan. Laittaessamme soittajien tuoleja paikoilleen loputkin yleisöstä valuivat vähitellen alueelle. Pihapenkit täyttyivät ja hoitohenkilökunta avusti pienen, mutta sitäkin arvokkaamman yleisön piha-alueelle. Kuulijoiden keski-ikä kertoi pitkästä elämänkokemuksesta. Oli kunnia-asia soittaa juuri näille ihmisille.

Kohti keikkaa!
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Kapellimestarimme sotilasvirkamies Risto Sojakka käveli orkesterin eteen ja nosti kätensä aloituksen merkiksi. Ja niin päästimme ensimmäisen soinnun kajahtaen ulos soittimistamme. Aloitimme perinteikkäästi Parolan marssilla. Poutasää ja tuttujen kappaleiden sävelet loivat alueelle lämpimän ilmapiirin. Yleisö kuunteli keskittyneesti kun vaihdoimme kotimaisesta Vesa-Matti Loirin kappaleesta Nocturne klassisempaan Sibeliuksen säveltämään Andante Festivoon. Konsertin puolivälissä tyyli muuttui kun annoimme tilaa Varusmiessoittokunnan jousikvintetille. Se koostuu kahdesta viulusta, alttoviulusta, sellosta ja kontrabassosta. Erityisesti rakennuksen parvekkeella olevat hoitajat heiluivat rytmin tahtiin iloisesti ja nauttivat selkeästi kuulemastaan. Kvintetin jälkeen harmonikan soittajamme jääkäri Merras ihastutti yleisöä entisestään soittamalla iki-ihanan valssin nimeltään Metsäkukkia. Soitimme hänen kanssaan koko Jousiorkesterin voimin Astor Piazzolan Oblivionin, josta on julkaistu myös tunnelmallinen video YouTubeen Varusmiessoittokunnan kanavalle.

Jousiorkesteri tarjosi hienon elämyksen Ilveskodin asukkaille.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Paraatipuku päällä tunnen oloni arvokkaaksi. Tällaisina hetkinä olen kiitollinen mahdollisuudestani suorittaa palvelus juuri sotilassoittajana näiden henkilöiden kanssa. Ensimmäisillä harjoituskerroilla näyttävimpänä teoksena esittämämme Mendelssohnin sinfonia X tuntui aluksi aivan mahdottomalta soittaa oikeassa tempossa eli nopeudessa. Tiheää tikutusta soittaessani itse esiintymispaikalla huomaan kuitenkin uppoutuneeni hetkeen ja soittavani hyvällä prosentilla oikeita ääniä.

Vauhdikas iltapäivähetki lähenee loppuaan. Viimeinen kappale on Muistoja Pohjolasta. Sotilasvirkamies Sojakka hymyilee meille ja marssimme läpi viimeiset sävelet auringon paistaessa. Kesätuuli puhaltaa kasvoilleni kun kuulemme aplodit. On aika lähteä takaisin Ilveskodista kohti kultaista kotiyksikköä ja seuraavia soittotreenejä.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Veera Hännikkälä

Jääkäri Hännikkälä on 19-vuotias nuori, joka suorittaa palvelustaan positiivinen mieli edellä. Hännikkälä soittaa Jousiorkesterissa selloa ja harjoittelee Kivääritaitoryhmässä. Muulloin hän ihmettelee ja ihailee elämän pieniä ilonaiheita ja yksityiskohtia.

Viestinnän syövereissä

Teksti: Lauri Heroja
Kuvat: Puolustusvoimat / Toivo Soronen, Lauri Heroja, Niko Tamminen

KUUNTELE BLOGI!

Lukijana kirjoittaja itse

Rakas päiväkirja,

Kello 6.30

Herään väsyneenä päivystäjän huutoon ja ajattelen, että voisin kääntää kylkeäni. Raahaudun kuitenkin aamutoimiin ja pesen naamani kylmällä vedellä. Syön aamupalan, laitan varustukseni kuntoon, teen punkan ja valmistaudun aamun palvelukseen.

Varusmiessoittokunnan viestintätiimi vastaa mm. yksikön sosiaalisesta mediasta, markkinoinnista ja näkyvyydestä. Etenkin tänä vuonna viestintätiimi on vastannut siitä, että musiikkimme on saavuttanut yleisömme. Kuitenkin harva tietää, mitä viestintätiimin päiviin kuuluu…

8.25

Kivääritaitoryhmän harjoitukset alkavat. Viestintätiimi on mukana harjoittelemassa kivääritaitoryhmän ja rumpuryhmän yhteistä kuviota. Treenit sujuvat mallikkaasti, vaikka samojen liikkeiden toisto alkaakin jo vähän puuduttamaan. Kivääritaitoryhmä on hyvää vaihtelua tietokoneen hakkaamiselle. Tosin välillä motivaatiota harjoituksiin saa etsiä hyvinkin pitkään. 

9.30

Aamupäiväksi on varattu aikaa viestintätiimin omalle työskentelylle. Tämä tarkoittaa siis puhtaasti TO-DO-listan purkamista. Työ on hyvinkin monipuolista, yleensä valo- ja videokuvausta, kuvien ja videoiden editointia, markkinointia, sosiaalisen median päivittämistä sekä graafista suunnittelua. Tällä kertaa aamun palvelus on kuitenkin erilaista – KasarmiLiven kuvaamisen harjoittelua. Pelkästään varusmiesten toteuttama livestream-projekti on pitänyt varsinkin viestintä- ja tekniikkatiimin kiireisenä jo monen päivän ajan. Keitän kahvit ja hyppään kameran taakse. Säädän tarkennuksen, laitan kuulokkeet päähän ja kailotan mikrofoniin: “Heroja kamerassa 2”. TV-kameran käyttäminen monikameratuotannossa on minulle täysin uutta, mitä harjoittelen uteliain mielin.

Aamupäivän työpiste kameran takana.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

12.30

Aamupäivän harjoituksen jälkeen syön lounaan ja nautin lämpimästä kesäsäästä. Kuuma päivä tuo hien otsalle – toivoisin kaatuvani viileään järveen mökin laiturilta. Kuitenkin KasarmiLive sekä muut mahtavat hommat pitävät vielä ajatukset poissa tällä viikolla koittavista lomista.

13.30

Pienen ruokalevon jälkeen puen urheiluvarustuksen ylleni, laitan aurinkorasvaa ja etsin paikkani kuviomarssimuodosta. Tämän päivän harjoituksessa kivääritaitoryhmällä ei ole aseita mukana, sillä hiomme pelkkiä askelia. Kappaleen High and Mighty harjoitteleminen ei ala kovin hyvin. Olen aluksi todella kujalla; tuijotan nuottia ja otan vääriä askeleita väärissä paikoissa. Kuitenkin muutaman vedon jälkeen alkaa marssi sujumaan. Kuviomarssi vaatii 100 % keskittymistä koko ajan. Tänä kuumana iltapäivänä pystyn valitettavasti antamaan vain 80 %.

“Missä kohtaa se käännös tulikaan?”
Kuva: Puolustusvoimat / Toivo Soronen

15.30

Voimia on säästettävä vielä iltaan, jolloin on Showbandin ja Viihdeorkesterin keikka varusmiestoimikunnan kotiutusjuhlassa. Otan ison kupin kahvia ja hengailen hetken Monitoimihallin aulassa.

15.45

Työstän 30-vuotisjuhlakiertueen julistetta eteenpäin ja editoin edellisen päivän barettikuvat valmiiksi. Tulipahan taas otettua hienoja otoksia palvelustovereista! Viestintätiimillä työn määrä vaihtelee, minkä vuoksi jotkin päivät ovat kiireellisempiä kuin toiset. Välillä on saatu projekteja valmiiksi vasta myöhään illalla, välillä on nautittu pidemmästäkin kahvihetkestä. Tiedän, että tänään hommaa on ihan iltaan saakka.

16.30

Päivän somejulkaisua eli postausta pitäisi alkaa pohtimaan, mutta en saa yhtäkään järkevää ideaa päähäni. Kysyn palvelustoveriltani apua, ja saamme muutamia ihan hyviä ideoita pohdittavaksemme. Mukavaa on se, että Varusmiessoittokunnassa myös hulluille ja oudoille päähänpistoille löytyy resursseja! Yhtäkkiä kesken ajatustyön saan viestin tuparyhmäämme: “Heroja sipaamaan”. Tajuan, että siivouspalvelu on ollut käynnissä jo kymmenen minuutin ajan. Kerään tavarani ja juoksen pää kolmantena jalkana yksikköön. 

(16.35 – Siivoan hiestä märkänä tuvan lattialistoja.)

17.00

Syön päivällistä ja nautin hetken lepotauosta.

18.00

Kotiutusjuhlan alkuun on puoli tuntia. Laitan kameran, objektiivit ja ladatut akut valmiiksi. Juttelen soittajien kanssa ja kyselen fiiliksiä. Kuulemma hyvä konsertti tulossa. Pari palaa suklaata naamaan ja eikun menoksi!

18.30

Kotiutusjuhla alkaa – menen lavalle taituroimaan kameran kanssa. Tuntuu mukavalta kuvata Showbandin ja Viihdeorkesterin ensimmäistä live-konserttia. Vaihdan objektiivin laajakulmaan ja lähden rohkeasti etsimään kuvakulmaa aivan lavan edestä. Bändien energia ja iloinen meininki ilta-auringossa välittyy kuviin asti. Tekniikkatiimin suunnittelemat valo- ja savutehosteet täydentävät hyvin otoksiani.

19.30

Tunti vierähtikin nopeasti. Isken muistikortin tietokoneeseen kiinni, avaan Lightroomin ja alan editoimaan kuvia. Alunperin suunnittelin ottavani vain noin kymmenisen kuvaa, mutta keikkahuumassa muistikorttini täyttyi yli 300 kuvalla. Huh.

20.00

Työtahti hidastuu pitkän päivän jälkeen. Silmän tottuessa kuviin en enää tiedä, mikä näyttää hyvältä ja minkä kuvan voi laittaa roskakoriin. Kuvien on tarkoitus tulla päivän postaukseen, minkä vuoksi niillä on hiukan kiire. Onhan tässä vain tunti aikaa iltavahvuuslaskentaan.

20.30

Kuvat alkavat olla jokseenkin valmiita, mutta vielä teksti uupuu päivän postauksesta. Alamme työstämään nopeasti tekstiä korpraali Tammisen kanssa. Yhden sanan etsinnässä kestää varttitunti. Taidamme olla aika väsyneitä.

20.59

Juoksemme takaisin yksikköön, iltavahvuuslaskenta alkaa. Postausta emme saaneet vielä julkaisukuntoon…

21.15

Saamme valittua kuvat ja tekstin valmiiksi. Julkaisemme valmiin tuotoksemme Facebookissa ja Instagramissa. Olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Kovan aikapaineen alla saimme lopulta päivän tehtävät valmiiksi. Joskus on hyvinkin suotavaa sanoa itselleen, että on aika mennä lepäämään, vaikka hommaa olisikin paljon. Tällä kertaa kuitenkin puristettiin tästä varusmiehestä viimeisetkin mehut ulos saavuttaaksemme timanttisen lopputuloksen.

21.30

Pitkän päivän jälkeen kaipaan vapaa-aikaa. Käyn suihkussa, pesen hampaat ja menen punkkaan makaamaan ja kuuntelemaan musiikkia. Tänään soittolistalta löytyy John Mayeria. 

22.30

Hiljaisuutta on kestänyt jo puoli tuntia, päätän siis mennä nukkumaan. Paljon saatiin tänään aikaan, mutta toivottavasti huomenna olisi hieman rennompi päivä. Toisaalta eipä ainakaan tunnu siltä, että takana olisi tylsä ja tulokseton päivä. Öitä!

Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen
  • Tykkimies Lauri Heroja

Tykkimies Heroja on Varusmiessoittokunnan kiistaton valokuvausekspertti. Lähes kaikki tänä vuonna julkaistut mestariotokset ovat käyneet Herojan editointipöydällä. Tämä lahtelainen trumpetisti-basisti odottaa teekkariopintojen alkamista ja nauttii luonnossa liikkumisesta. Jos lähistöllä on hieno auringonlasku, tämä herra on sitä fiilistelemässä!

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Teksti: Tuomas Puranen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten, Joakim Serkelä, Noora Niittymäki, Lauri Heroja, Purasen arkisto

Palvelukseni alkoi 8. heinäkuuta vuonna 2019. Oli lämmin aurinkoinen kesäpäivä, juuri sellainen kuin olisit mieluummin kavereiden kanssa ulkona. Olin noin puolenpäivän aikaan paikalla. Minua jännitti ihan yhtä lailla kuin muitakin. Jänniti mihin yksikköön minut tultaisiin sijoittamaan, se millaisia tupakaverini olisivat ja ylipäätään miten pärjäisin.

Oppilas Puranen elementissään.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Suurin osa kavereistani oli mennyt jo talvella armeijaan, minkä vuoksi olin saanut kuulla heiltä paljon ‘’aamujen toivotuksia’’. Aikani oli jonossa koittanut. Ojensin palvelukseenastumismääräyksen hymyilevälle varushenkilölle, ja hän katsoi tietojani. Hän löi leiman paperiin jossa luki PSKRHK (= Panssarikranaatinheitinkomppania). Kun yksikköni oli selvillä, lähdettiin hakemaan varusteita. Minulle annettiin iso valkoinen säkki käteen, johon alettiin lappaamaan varusteita. Niitä tuli vaan lisää ja lisää kunnes säkki oli täpötäynnä. Otin säkin kantoon ja se painoi kuin synti. Kuulin kun takaa joku huusi vihaisella äänellä ‘’ÄLÄ RAAHAA SITÄ SÄKKIÄ’’. Onneksi pihalla odotti kuorma-auto, johon sen sai laittaa. Koko ensimmäisen päivän oli jatkuva kiire, koko ajan sännättiin paikasta toiseen ja täyteltiin lappuja.

Loppupäivä meni oikeastaan varusteiden laittamisessa kaappiin, tupakavereihin tutustuessa ja sopeutumisessa. Moni sanoo, että ensimmäiset kaksi viikkoa olisivat palveluksen raskaimmat, mutta minusta ne meni hyvin. Isoin haaste ehkä oli tottua elämään ‘’kommuunissa’’, että omaa yksityisyyttä on vähän. Siihenkin auttoi erittäin hyvä tupa. Suhtautumiseni palvelukseen alussa oli että 165 päivää ja sitten pois. Tämä kuitenkin muuttui alokasjakson aikana. AUK alkoi kiinnostaa ja huomasin että täällä onkin aika kivaa. Ensimmäinen tavoitteeni oli kuitenkin päästä valokuvausmieheksi, olihan siviiliammattini valokuvaaja. Hain erikoistehtäviin ja pääsin haastatteluihin. Yksi niistä oli Varusmiessoittokunta. Se oli muista paikoista ainut, jossa pääsisin suorittamaan aliupseerikurssin. Muutama viikko piti odotella vastausta, ja lopulta sain puhelimeeni viestin ‘’Onneksi olkoon…’’ Olin erittäin innoissani. Alokasjakso oli ohi ja olin pärjännyt hyvin. Oli aika muuttaa uuteen yksikköön!

Soittokuntaan tullessani sain lämpimän vastaanoton. Kaikki olivat avuliaita ja tulivat juttelemaan, vaikka he olivatkin tulleet edellisyönä myöhään keikalta ja porukka oli aika väsynyttä. AUK alkoi heti seuraavana päivänä. Alkuun oli paljon oppitunteja. Myös samaan aikaan piti lähteä Tuusulaan valokuvausmieskurssille. Kurssi on viikon mittainen; siellä saadaan valokuvausmiehen koulutushaaramerkki ja opitaan Puolustusvoimien toimintatavat sisällöntuotantoon. Kurssin aikana pääsin myös tutustumaan muihin tehtävään valituille. Kun kurssi oli ohi, oli aika palata metsään harjoittelemaan ryhmänjohtajan tehtäviä.

Vuoden aikana metsäaamuja on kertynyt parin kuukauden edestä.
Kuva: Puolustusvoimat / Joakim Serkelä

Koulutus oli todella tiivistä ja nopeatempoista, mutta meillä oli erittäin hyvät kouluttajat, jotka mahdollistivat kaikkien oppivan asiat. AUK1 kesti kuusi viikkoa, jonka aikana lähes aina oltiin metsässä harjoituksessa. Tämä kuuden viikon jakso huipentuu JoHaan eli johtamisharjoitukseen. Meillä oli ensin viisi päivää kestävä ampumaharjoitus, jonka jälkeen olisi JoHa-taistelu. Sairastuin kuitenkin viikonlopun aikana enterorokkoon. Olin koko viikon kipeänä, minkä vuoksi nämä jäivät valitettavasti minulta välistä. Parannuin kuitenkin viikon jälkeen ja pääsin osallistumaan JoHa-marssiin. Marssilla oli 12 erilaista rastia. Lähdimme aamulla noin puoli kuuden aikaan matkaan. Meitä oli kahdeksan taistelijaa samassa ryhmässä. Sää oli mainio ja matka taittui reipasta vauhtia – rastitkin menivät hyvin. Onneksi hyvä porukka! Keksimme marssin aikana oman marssilaulun, jota hoilotimme. Se oli myös meille muistutus juoda vettä. Yhteishenki ja sanonta ‘’kaveria ei jätetä’’ korostui marssin aikana. Kaikki auttoivat ja tsemppasivat toisiaan, jotta jokainen jaksaisi maaliin asti. Viimeisellä rastilla odotti “hypotermiatesti”. Ainoastaan maastopuku päällä menimme yhdessä järveen ja olimme siellä viisi minuuttia. Lokakuun alku kun oli, niin vesi ei mitenkään kauhean lämmintä ollut. Kun aika tuli täyteen ja saimme nousta sieltä pois, odotti edessä sauna, tosin pienen hölkkälenkin jälkeen. Tietenkin minulle nousi vielä korkea kuume samana iltana, mutta olihan harjoitus jo saatu päätökseen. Matkaa marssin aikana tuli noin 40 kilometriä. Se oli yksi raskaimmista kokemuksistani, joita olen armeijassa tehnyt, mutta samalla myös yksi hienoimmista muistoista.

Hymy ei hyytynyt hyytävässäkään vedessä. Kuva: Puolustusvoimat / Joakim Serkelä

Sotilasmusiikkialan AUK 2 painottuu viestintäpuoleen. Muun Varusmiesoittokunnan osalta tämä tarkoitti lisää keikkailua. Pääsimme myös käymään vieraana mm. Yleisradiolla, Tampereen mediapoliksella, Warner Musicilla ja Finnvoxilla. Tutustuimme heidän tiloihinsa ja kuulimme, mitä kaikkea ammattitasolla viestinnän parissa tehdään. Myös meidän konserttikiertueille tarvittiin julisteita, konsertteja piti markkinoida, ja lisäksi oli kuvauskeikkoja ja koulutuksia. Eli tekemistä kyllä riitti. Yksi kiertue, jossa itse olin mukana, oli Joulupop!. Se oli itselleni ensimmäinen kunnon kiertue, jossa olen ollut mukana täällä Varusmiessoittokunnassa. Keikkoja oli kolmella eri paikkakunnalla viikon ajan. Yleensä jos keikka on jossain kauempana, majoitumme toisessa varuskunnassa. Näin oli myös Joulupop! -kiertueen aikana.

Toinen hauska muisto tulee mieleen, kun olimme viikon komennuksella Pansiossa Laivaston soittokunnan apuna. Heillä oli juhlamusikaalikiertue kolmella eri paikkakunnalla, ja meiltä pyydettiin muutamaa viestintävarusmiestä ja teknikkoa apuun. Viikko alkoi keikkoihin valmistautumisella ja suunnittelulla. Päivät olivat pitkiä ja olimme yleensä myöhään takaisin Pansiossa. Yksi ilta meillä oli Seinäjoella keikka, ja tuttuun tapaan sekin loppui myöhään. Tämän jälkeen piti tietenkin purkaa ja pakata kaikki kyytiin. Kello oli noin puolenyön, ja meillä oli neljän tunnin ajomatka takaisin Pansioon. Onneksi oli useampi kuski, jotta pääsisimme turvallisesti perille noin aamuneljän jälkeen. Saimme nukkua puoleen päivään saakka, mutta koska olimme toisessa yksikössä, aamulla oli herätys normaalisti kello kuusi. Jatkoimme unia joka tapauksessa, mutta noin kahdeksan aikaa alkoi kuulua melua. Hetkeä myöhemmin huomasimme, että varusmiehet alkoivat harjoittelemaan taistelua rakennetulla alueella juuri sillä käytävällä, jossa nukuimme. No eihän siinä melussa enää unta saanut.

Raskaista päivistä huolimatta hyvää meininkiä ei unohdeta.

Vaikka välillä on joutunut selviämään vähilläkin yöunilla, on väsyneimmistäkin hetkistä jäänyt käteen arvokkaita muistoja. Kuvasimme myös meidän TJ0-biisille musiikkivideon. Se oli hyvin suunniteltu ja sitä oli hauska tehdä. Teimme töitä kuukauden ajan, ja viimeinen otto otettiin päätöskonsertissamme päivää ennen videon julkaisua. 1/19 saapumiserän Varusmiessoittokunnan oli aika kotiutua. Meidät oli ylennetty alikersanteiksi.

Meidän yksikköön oli tullut muista yksiköistä alikersantteja kouluttamaan alokasjakson ajaksi. Tammikuun kuudes päivä koitti, mikä tarkoitti uusien alokkaiden saapumista. Oli hauskaa kokea saapumispäivä uudestaan, kuitenkin eri perspektiivistä. Päivän aikana tapahtui paljon ja tekemistä riitti iltaan asti. Uusista alokkaista huomasi pienen jännityksen, mutta samalla myös reippauden. Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat nopeasti. Paljon oli opetettavaa asiaa, mutta he olivat nopeita oppimaan. Tänä vuonna tänne Parolaan ei kunnon talvea tullut. Vaikka lumesta emme kauheasti päässeet nauttimaan, pakkaselta emme harjoituksissa välttyneet. Kun alokasjakso oli päättynyt, oli aika laittaa tetsari (= taisteluliivi) kaappiin ja aloittaa erikoiskoulutuskausi. Aloimme valmistautumaan keikkoihin ja minun oli aika palata ryhmänjohtajan tehtävistä takaisin mediahommiin. Olimme lähellä ensimmäistä kiertuetta, mutta ne jouduttiin valitettavasti perumaan. Koska jatkossa olisimme 2 viikkoa metsässä, 2 viikkoa kasarmilla ja 2 viikkoa lomilla, täytyi soveltaa. Olihan meillä myös virka-aputehtävä. Varusmiessoittokunnan joukot menivät Poliisin avuksi Uudenmaan rajalle valvomaan liikennettä. Vaikka tehtävä itsessään ei ollut haastava, oli se kuitenkin jotain erilaista, mitä ei ihan kauhean useasti tule vastaan.

Uuden saapumiserän kohdalla alikersantti kunnostautui
suojelukoulutusten pitäjänä.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki

Ne reilut 11 kuukautta, mitä armeijassa olen ollut, ovat varmasti olleet erilaisia kuin monella muulla. Vaikka en ole tetsari päällä ja ase kädessä rynnännyt metsässä koko palvelustani, tekemistä on silti riittänyt aikaisesta aamusta iltamyöhään asti. Siisteintä on ollut se, että on päässyt hyödyntämään omaa siviiliosaamista ja opettamaan muita. On hieno tunne nähdä kun joku oppii opettamasi asian.

Meillä on nyt suurin viestintätiimi, mitä Varusmiessoittokunnassa on koskaan ennen ollut. Siitä voi päätellä, miten merkittävässä roolissa meillä viestintävarusmiehet ovat. Heille jää iso vastuu, mutta uskon vahvasti laadukkaaseen sisältöön ja jään innolla odottamaan, mitä jatkossa on tulossa. Olen itse oppinut aivan valtavasti uutta ja kasvanut myös ihmisenä. Vastoinkäymisiä tulee välillä, mutta niihin kyllä keksitään ratkaisu ja palvelustoverit ovat aina tukena. Vaikka olen yli 11 kuukautta täällä aikaa viettänyt ja nauttinut palveluksesta, on aikani silti seuraavaksi siirtyä reserviin. Edessä odottaa uudet seikkailut, mutta ihan varmasti joku päivä puen vielä kurkkusalaatin ylleni!

Reserviin MARS!
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • alikersantti Tuomas Puranen / TJ 6

Alikersantti Puranen on Varusmiessoittokunnan kiistaton rötinäkeisari ja mies lukuisten potrettien takana. Puranen ei turhia kovastakaan paineesta stressaa – viimeisetkin minuutit käytetään lepäämiseen. Tämä sotilas jättää vuolaasti oman punkkansa ja palvelustoverit taakseen, sillä eiväthän kesäloma ja myöhäiset aamuherätykset yksinkertaisesti vain sovi alikersanteille. Herra alikersantin siirtyessä reserviin yksikön änärikuninkaan*  paikka vapautuu ja viestintätiimin täytyy selvitä keskenään ilman (ali)upseeristoa.

*änäri = Suosittu videopeli, jossa pelataan jääkiekkoa.

Missä on SHOW?

Teksti: Luukas Viskari
Kuvat: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Tunnelmia Showbandin uuden musiikkivideon kuvauksista.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Harjoitustilassa harjoitellaan. Tauoilla napataan kupillinen kahvia ja käydään vaikkapa ulkona haukkaamassa happea. Sama toistuu monta kertaa päivässä, viikossa ja kuukaudessa. Mihin tällä tähdätään? Onko Showband nykyään bändi ilman show’ta, vaiko yhtye lainkaan?

Bassolinjat groovaavat, kitarat kisailevat sooloillaan. Koskettimet tuovat soundeillaan yhteissointiin uusia ulottuvuuksia ja puhaltimet riffittelevät tiukasti sekä rummut ja lyömäsoittimet pitävät koko paketin kasassa. Tämän kaiken ylle on laulajien helppo rakentaa melodiaa. Vaikka Showband ei ole tämän kevään aikana päässyt näyttämään energiaansa yleisölle, show´n luonne ei jäisi kenellekään epäselväksi, jos kurkistaisi yhtyeen treenikselle Parolannummella.

Kun helmi-maaliskuun taitteessa saimme tietää, mikä on yhtyeemme syyskuuhun asti, harteillemme laskeutui jokavuotinen taakka. Kokoonpano on jo vuosia ilahduttanut ja riehaannuttanut koko kansaa massiivisen energisillä keikoillaan. Aikaisemmat kokoonpanot ovat nostaneet riman korkealle, minkä vuoksi meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ylittää se. Tehtävämme palvella yleisöä loppuillan huipennuksena, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaatii jokaiselta paljon. Taakka ei ole raskas, kun sen jakaa koko yhtyeen kanssa. Showbandissä ei löysäillä – ja kuten aina ennenkin, tavoitteena on olla kaikkien aikojen paras Showband.

Mutta kuten kaikki jo tietävätkin, tänä keväänä show on pitänyt luoda uudella tapaa. Enää ei riitä, että ohjelmisto on rautainen ja se esitetään antaumuksella. Enää ei voi laulattaa yleisöä ja tanssittaa heitä musiikin tahtiin. Mitä se tekee sotilassoittajan motivaatiolle? Se ei tietenkään laske, vaan jäyhinkin basisti sisuuntuu, että nyt jos koskaan on aika laittaa kaikki likoon.

Varusmiessoittokunnan saapumiserän I/20 teema on ollut tehdä jotain pysyvää. Videomuotoon tehtyjä julkaisuja on enemmän kuin koskaan ennen, ja niin tilanne todennäköisesti tulee jatkumaankin. Vaikka ennen 110 % on pitänyt ladata yhteen hetkeen, homma ei ole yhtään helpottunut, kun ollaan siirrytty studiomaiseen työskentelyyn. Julkaistava materiaali on muutamaa päällekkäistä äänitystä lukuunottamatta koko yhtyeen live-ottoja, joissa piileekin haasteensa. Miten saada yleisön ja yhtyeen välisen vuorovaikutuksen intensiteetti kasarmioloissa tehtyyn äänitteeseen ja videoon? Ja vieläpä siten, että sitä katsomaan ja kuulemaan voi palata vielä vuosia myöhemmin.

Monet ihailevat muusikoita, kuinka synnynnäisen lahjakkaita he ovat. Usein muusikko vastaa siihen kuitenkin, että harjoittelulla on ollut suurin merkitys. Showband tavoittelee timanttista lopputulosta. Se ei tule millään muulla kuin kovalla työllä. Nykyään harjoitella täytyy vielä kahta kovemmin, jotta sen tulos kestää kauemminkin kuin yhden keikan ajan. Onneksi tätä työtä on taltioimassa huikeat tekniikka- ja viestintätiimin jäsenet, joiden ammattitaito hakee vertaistaan.

Tekniikka- ja viestintätiimi toimivat linkkinä bändin ja yleisön välillä.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Showband ei kuitenkaan ole vakavamielinen kone, jossa paiskitaan niska limassa töitä. Bändin olemassaolon tärkein syy on tuoda hymy ihmisten kasvoille ja irtaannuttaa kuulija hetkeksi arjesta. Tanssijalan saa vipattamaan, kun postiivisuus huokuu esiintyvästä yhtyeestä, oli se sitten isolla lavalla tai älypuhelimen ruudulla.

Kuten kaikessa Puolustusvoimien toiminnassa, niin myös Showbandissa tärkeintä on joukon yhteistoiminta. Musiikki ei ole yksilölaji, eikä mikään välity ulospäin niin selkeästi kuin yhtyeen keskinäinen kemia. Vaikka bändimme on täynnä virtuoottisia muusikoita, paras soittaja tuo toisen soittajan parhaat puolet esiin. Näin kun pidämme yhteishengestä huolta, soivaan lopputulokseen huokuu yhteinen intomme ja palava halumme antaa kaikkemme.

Oli työn alla sitten suomalaista räppiä, 70-luvun groovea, tarkkaan hiottua poppia tai rockin klassikoita, tekemisestämme ei vauhtia puutu. Sana “show” kutittelee jatkuvasti alitajuntaamme ja ohjaa toimintaamme. Sille voi löytää muitakin merkityksiä kuin varsinaisen esiintymisen. Show on pikemminkin mentaliteetti, jonka raameissa työskentelemme palveluksemme ajan. Kaiken täytyy olla isompaa, parempaa, menevämpää ja hiotumpaa. Vaikka joskus 16-henkisen kokoonpanon harjoittaminen mahdollisimman tehokkaasti on kuin yhtä show´ta, ne hetket, kun soitamme harjoitellun settilistan läpi tai näemme ensimmäistä kertaa uuden videomme, tuovat jokaiselle toivoa, että ehkä se tapahtuu vielä joskus tämän kesän aikana. Showband on valmiina keikoille!

Jääkäri Viskari elementissään.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen
  • Jääkäri Luukas Viskari

Jääkäri Viskari on 23-vuotias lahtelaislähtöinen ammattimuusikko, joka toimii Varusmiessoittokunnassa Showbandin kitaristina sekä vannoutuneena kivääritaitoryhmäläisenä. Palveluksensa aikana hän on kunnostautunut ainakin tupansa nopeimpana herääjänä.

Ammuntaa, räjäytyksiä ja laskeutumista – jääkäriharjoitus 2020

Teksti: Juho Rasimus
Kuvat: Puolustusvoimat / Niko Tamminen, Selina Winsten, Lauri Heroja

Yhdessä tehdään – oltiinpa sitten kassulla tai skutsissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen

Hälvälän harjoitusalueella pidetyn kahden viikon mittaisen maastoharjoituksen ensimmäinen viikko kului eri kokoonpanojen harjoitusten parissa. Sunnuntaina harjoitusten päätteeksi oli kuitenkin aika pakata soittimet, sillä seuraavana päivänä alkaisi Varusmiessoittokunnan jokavuotinen jääkäriharjoitus.

Harjoituksen alussa kerrattiin asekäsittelyn perusteita.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Harjoituksen tarkoituksena on sekä syventää ja harjoittaa jo opittuja sotilaan tietoja ja taitoja että perehtyä täysin uusiin kiemuroihin. Suurimpana uutena kokonaisuutena tulisi olemaan taistelu rakennetulla alueella. Ennakkoon viikon ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta ja sääennusteiden mukaan kelikin tulisi olemaan mitä mainioin koko viikon ajan.

Partio vyöryttämässä rakennuksen kulmaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli koulutusta yhteensä kolmella eri rastilla. Rastien aiheet olivat kevytkonekivääriin (KVKK) tutustuminen, taistelu rakennetulla alueella (myöhemmin TRA) ja köysilaskeutumisen perusteet. KVKK-rastilla käytiin läpi aseen toiminta, osat, purkaminen ja kokoaminen sekä aseen muuta peruskäsittelyä – asioita, joiden tulee olla tiedossa ennen aseella ampumista. TRA-rastilla harjoiteltiin rakennusten ympärillä liikkumista, kulmien ottamista haltuun ja oven läpi hyökkäämistä. Harjoitusalueen huoltorakennukset ja pistooliradan ampumakatos tarjosivat näihin oivalliset puitteet. Viimeisellä rastilla opeteltiin solmimaan köydestä turvalliseen laskeutumiseen soveltuvat valjaat, kiinnittymään köyteen kahdeksikkoa käyttäen ja liikkumaan köydessä oikealla tavalla. Ohjelmaltaan orientoivan maanantaipäivän jälkeen oli hyvä suunnata katse loppuviikon tositoimia kohti.

Kevytkonekiväärin osiin tutustumassa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Tiistaina omalla osastollani oli vuorossa lisää ammunta- ja aseenkäsittelykoulutusta. Aamun alkajaisiksi siirryttiin ampumaradalle 50 metrin penkalle ja harjoiteltiin erilaisia pystystä suoritettavia ammuntoja. Ohjelmassa oli mm. erilaisten käännösten jälkeen ampuminen ja laskeutuminen polvelle ampuma-asentoon. Aluksi ajatus kovilla ladatuista ja kääntyilevistä aseista tuntui jännittävältä, mutta pieni jännitys konkretisoi piippukontrollin ja vaihtimen oikean käytön tärkeyden. Aamupäivällä otettiin myös lisää tuntumaa KVKK:n kanssa toimimiseen, kun aseet otettiin kantoon ja läheisessä metsässä käytiin harjoittelemassa syöksymistä ja ryömimistä niiden kanssa. Tämän jälkeen tavallinen rynnäkkökivääri tuntui lähes höyhenenkevyeltä.

Lounastauon jälkeen ohjelmassa oli ammuntoja tilanneradalla. Hiekkakuoppaa muistuttavalle alueelle oli rakennettu erilaisia esteitä, joiden taakse piti asettua ampumaan eri puolille sijoitettuja kohteita eli tässä tapauksessa ilmapalloja. Radalle oli myös rakennettu huoneita oviaukkoineen, joista mentiin sisälle maanantaina opetellulla tavalla. Huoneet tarkastettiin ja kohteet tuhottiin niiden sisältä. Melkein kaikki aamulla opetellut ampumatavat tulivat radalla käyttöön. Iltapäivän päätteeksi pääsimme vielä tutustumaan toiseen uuteen aseeseen, Glock 17 -pistooliin. Päivällisen jälkeen loppuilta kului kauniin keväisessä säässä tukikohtapalvelun ja seuraavaan päivään valmistautumisen merkeissä.

Tilanneradalla taisteluvarustukseen kuuluivat myös
sirpaleliivi, suojalasit ja aktiivikuulonsuojaimet.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Keskiviikkona oli räjäytyskoulutuksen vuoro. Kouluttajamme kapteeni Latvalan johdolla siirryimme parin kilometrin päähän tukikohdastamme rauhaisalle metsätienpätkälle, joka tulisi toimimaan päivän koulutuspaikkana. Aamupäivän aikana tutustuimme aikatulilangan ja nallin toimintaan, asentamiseen ja tulilangan oikeaan sytyttämiseen. Jo pelkästä nallista lähti kiitettävä posaus, joka voimistui eksponentiaalisesti, kun jokainen sai räjäyttää nallilla oman 60-grammaisen TNT-panoksen. Lounaan jälkeen tutustuttiin vielä erilaisiin räjähdysaineisiin ja erilaisten panostyyppien tehokkuuteen. Koulutuspäivän johtopäätös: 800 grammaa PENO-muoviräjähdettä riittää hyvin halkaisemaan kuutiometrin kokoisen kiven lukemattomiin osiin, kun taas 120 grammaa TNT:tä pintapanoksena ei välttämättä riitä katkaisemaan puunrunkoa. Valitse siis panostyyppisi ja räjähdysaineesi huolellisesti ja tarkoituksenmukaisesti!

Aikatulilanka voidaan sytyttää myös sähkövirran avulla.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Torstaina, viimeisenä varsinaisena harjoituspäivänä, osastollani oli vuorossa vielä viikon jännittävimmältä vaikuttanut koulutus: laskeutumiskoulutus. Aamulla seisoessamme laskeutumistornin varjossa, mielessä pyöri vain ajatus: “Tuolta sitä pitäisi kohta tulla alas.” Ennen sitä solmittiin valjaat maanantaina opetetulla tavalla, ja solmujen tarkistuksen jälkeen kiipeäminen torniin saattoi alkaa. Kuten monessa muussakin asiassa, ensimmäinen kerta on aina pahin. Seisoessani kevyesti huojuvan tornin huipulla ja kiinnittyessäni laskeutumisköyteen, rehellisesti sanottuna jännitti. Reunan yli päästyäni ja muutaman askeleen alas seinää otettuani olo kuitenkin alkoi rentoutumaan ja päästessäni alas mieli teki jo kiivetä takaisin ylös. Torniin saikin kiivetä päivän aikana monta kertaa, kun sieltä tultiin alas ensin ilman ylimääräisiä varusteita, sitten rynnäkkökiväärin kanssa ja lopulta täydessä taisteluvarustuksessa. Ensimmäiset laskeutumiset tehtiin tornin kaltevalta seinältä, mutta iltapäivän lopuksi pääsimme vielä pystysuoralle puolelle kokeilemaan ikkunoiden yli hyppimistä ja niistä sisälle menemistä.

Jääkäri Rasimus tyytyväisenä onnistuneen suorituksen jälkeen.
Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen

Päivä aurinkoisessa ja lämpimässä, melkein kesäisessä säässä oli mielestäni lähes ihanteellinen tapa päättää jääkäriharjoituksen varsinainen koulutusosuus. Torstai-illan ohjelmassa oli enää tukikohdan siivoamista, varusteiden pakkaamista ja muuta valmistautumista perjantaiaamuna koittavaa lähtöä varten. Vaikka teltassa nukkumisessa ja maastossa toimimisessa on oma viehätyksensä, kyllä kahden makuualustalla teltassa nukutun viikon jälkeen uni omassa tuvassa ja punkassa maittoi paremmin kuin koskaan ennen.

Viikon aikana useampi pääsi voittamaan pelkonsa.
Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen

Harjoitusviikko oli sisällöltään täysin erilainen verrattuna tässä vaiheessa jo hyvin tutuksi tulleeseen soittokunnan arkeen. Missään nimessä se ei kuitenkaan hävinnyt sille yhtään, päinvastoin. Viikon aikana sai harjoittaa lisää jo peruskoulutuskaudelta tuttuja taistelijan taitoja ja kokea paljon uutta. Etenkin räjäytyskoulutuksen itse asennetut panokset ja tunne taisteluvarustuksen kanssa laskeutumisesta tulevat varmasti olemaan niitä asioita, jotka muistaa vielä pitkän aikaa palveluksen jälkeenkin.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Juho Rasimus

Jääkäri Rasimus on 20-vuotias lyömäsoittaja Savonlinnasta, jonka voit löytää Konserttisoittokunnan takaosasta milloin minkäkin kapistuksen ääreltä. Vapaa-ajalla hän nauttii musiikin kuuntelusta, kirjojen lukemisesta sekä lähialueiden tutkailusta polkupyörän selästä käsin.

Miten tästä kaikesta oikein selviää?

Teksti: Niko Tamminen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten, Tuomas Puranen, Lauri Heroja

Kaikki soittokunnan virtuoosit yhdessä kuvassa paraatiharjoituksissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Pakkaan kahden lomaviikon jälkeen vihreän reppuni, vedän siisteimmän maastopukuni päälle ja särmään lahkeet siististi varsikenkien päälle. Kotiovi kiinni ja sininen baretti päähän. “Muistinkohan nyt viedä kaikki roskat ja sulkea ikkunat? Enköhän. Onko avaimet ja lompakko taskussa? Kyllä.” Ostan kaupasta tulitikkuja tulevia kamiinansytytyksiä varten ja hieman matkaevästä. Seuraavaksi kohti prikaatia ja kultaista kotiyksikköä.

Tiedossa on neljän viikon yhtäjaksoinen palvelusrupeama, mutta suhtaudun tulevaan odottavaisin ja innokkain mielin – onhan vastassa lähes sata todella mahtavaa tyyppiä! Olemme Suomen ainoa orkesteri, joka saa harjoitella yhdessä vallitsevissa poikkeusoloissa, suorastaan absurdia. Kaikesta huolimatta mieltäni myös askarruttaa, miten onnistun säilyttämään motivaationi haastavissakin tilanteissa. Minkälaista asennetta vaaditaan sotilassoittajalta?

Ensimmäisenä täytyy todeta, että yksin ei selviä, vaikka kuinka jääräpäinen haluaisikin olla. Yhteishengen täytyy olla kohdillaan ja kavereilta pitää uskaltaa pyytää apua. Ralliautoakaan ei voi ajaa yksin. Pääset sillä eteenpäin, mutta ilman kartturia et välttämättä perille. Kun kaikki antavat osuutensa yhteiseen pottiin, lopputuloksesta voidaan saada jotakin ennennäkemätöntä. Tätä tavoittelemme myös Varusmiessoittokunnassa.

Kuviomarssissakin aluksi jokainen harjoittelee itsenäisesti omat askelmerkkinsä, mikä on edellytys koko soittokunnan onnistumiselle.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Milloin voi sitten sanoa, että on tehnyt oman osuutensa? Mielestäni ei koskaan. Aina löytyy jokin asia, jonka voi tehdä paremmin. Pitäisi pikemminkin keskittyä siihen, ollaanko yhdessä asetettu tavoite saavutettu annetussa aikamääreessä. Itse lähden melkein aina suorittamaan annettua tehtävää 110 prosentin intensiteetillä eli toisin sanoen aivan sata lasissa. Kun soittokunta saa kahden tunnin varoitusajalla käskyn lastata itsensä ja varusteensa kohti maastoharjoitusta, olen jo kirmaamassa hakemaan tukikohdan perustamiseen vaadittavaa kalustoa. Pää kolmantena jalkana ei kuitenkaan tarvitse sännätä koko ajan. Parasta on huomata, että vain 70 prosenttia riittää. Nähdä, kun palvelustoveri ilmestyy vierelle harja kädessä tai kun korkea halkokasa on vastassa illalla tukikohtaan palatessa. Kenenkään ei tarvitse palaa loppuun. Soittaessa saadaan taas silloin hyvää jälkeä, kun kaikilla on valtava palo ja halu näyttää yleisölle, mitä kaikkea on harjoiteltu ja missä asiassa ollaan maan huippuja.

Uskomattomiin ja nopeatempoisiin tilanteisiin on myös saanut asennoitua palveluksen aikana. Kuluvan 24 tunnin aikana saatat esimerkiksi istua moduulin (= miehistönkuljetusajoneuvon) kyydissä matkalla pois metsässä sijainneesta tukikohdasta ja soittaa äänitysstudiossa ykköset eli paraatipuku päällä. Tilanne ja tekeminen voivat siis vaihdella laidasta laitaan, mutta silti sitä suorittaa kaiken hyvällä sykkeellä. Tärkeintä onkin osata löytää motivaatio omasta ympäristöstään ja vallitsevasta olosuhteesta. Olkoot sitten kyse nopeasta teltan pystytyksestä tai soinnun täydellisestä virittämisestä. Suhtautumalla avoimesti tulevaan ei myöskään kaadu omiin ennakkokäsityksiinsä, jos on odottanutkin jotakin aivan toista. Sotilassoittaja vaihtaa vaikka lennosta marssista svengaavaan jazziin!

Kun asenne on kohdillaan, kaikki on mahdollista.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Lisäksi kantahenkilökunnalla on suuri rooli motivaation ylläpitäjänä. Vaikka pääsääntöisesti harjoituskuri halutaankin säilyttää, eivät satunnaiset kapellimestarin repeämiset ole pahitteeksi. Väsyneenä prima vistan (= sellainen nuotti, jota ei ole koskaan aiemmin soittanut) soittaminen ei ole kovin tuottoisaa, mutta yhdessä koetut haasteet hitsaavat hyvin kokoonpanoa yhteen. Konserttisoittokunnassa kapellimestareiden suusta kuuluneet lausahdukset “tuo kuulosti sellaiselta piipittävältä hinaajalta, jolla on murrosikä” ja “argh, vielä kerran hitaammassa tempossa” ovat olleet suoraa palautetta siitä, että timanttiseen lopputulokseen on vielä matkaa, mutta nekin ovat lisänneet motivaatiota harjoitella vielä enemmän. Ja kun joskus orkesterin edestä kuuluu “Siinähän oli musiikkia!”, on se palkinto onnistuneesta tekemisestä.

On luonnollista, että joskus motivaatio saa kolauksen. Inttiympäristössä siihen liittyy yllättäen hyvin usein väsymys. Väsymys voi esimerkiksi syntyä unenpuutteesta, kun oma kiertoparipartiovuoro on sattunut aamuyön pimeille ja vaakaräntäisille tunneille tai kun on soittanut koko päivän ensin istuen ja sen jälkeen marssien ulkona sormet hieman kohmeessa. Sen verran osaan kertoa, että kolmenkin intensiivisen soittopäivän jälkeen klarinetistin naama on kovalla koetuksella ja tarvitsee palautumisaikaa. Aina löytyy kuitenkin joku saman kokenut kohtalontoveri, jolle puhua. Yksin ei kannata jäädä märehtimään, vaan kannattaa avata rohkeasti suunsa tilanteen tullen. Toki suuret valituksen sanat kannattaa sanoa mieluummin pienen kuin suuren ryhmän edessä, ettei liiaksi leimaa ilmapiiriä negatiiviseen suuntaan.

Vaikka olisi kuinka sosiaalinen ja viihtyisi suuressa ihmisjoukossa, yksin olemista on alkanut myös pitämään arvossa. Palautuminen on tärkeää, jotta jaksaa seuraavanakin päivänä, viikkona ja kuukautena. On hyvä välillä suunnata ajatukset muualle ja haukata raitista ilmaa sisällä olon sijaan. Omalla kohdalla parhaan irtioton saa, kun käy kirmaamassa lenkin prikaatin ulkopuolella. Korvat palautuvat kaikesta rummutuksesta ja valloittavasta marssimusiikista, joka kajahtaa melko kovalla äänellä nejäkymmentäpäisestä paraatisoittokunnasta. Yhteydenpito läheisiin siviilissä irrottaa lisäksi hyvin tilanteesta – olit sitten harjoituksessa tai kasarmilla.

Minulle ne ihmiset ovat kuitenkin tärkeimpiä motivaation ylläpitäjiä. Esimerkiksi soittamisen suhteen Varusmiessoittokunnassa vallitsee positiivinen ryhmäpaine. Kun muutkin harjoittelevat, ei itsekään luista soitosta vaan pikemminkin kerää ryhmän ympärilleen ja tahkoo yhdessä kappaleiden hankalia kiemuroita. Riittävän määrän soittajia marssimaan löytää myös helposti – tarvitaan vain muutama eri nuotin soittaja. Marssirummut luovat toki aina todellisen sotilasmusiikin tunnelman.

Ei motivaatiota ilman ihmisiä.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Seison ruokalinjaston päässä pakki oikeassa kädessäni täynnä ruokaa ja pohdin, minne suuntaan nauttimaan ateriaani. Totean, ettei sillä ole mitään väliä kenen seuraan liityn, sillä vastassa on takuulla hyvää seuraa ja keskusteluja. Ja jos päätän yksin istahtaa puun juurelle, joku takuulla tulee perästä.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Niko Tamminen

Jääkäri Tamminen on soittokunnan päivystävä bassoklarinetisti ja kasvot blogin pyörityksen takana. Tamminen ei suuresti nauti aamuyön tuntien kiertoparivartioista, mutta nekään eivät saa hänen hymyään hyytymään. Hänen tapoihinsa kuuluvat lettujen paistaminen muille yksikön varusmiehille ja vauhdikkaat iltalenkit.

Kuhinaa kulisseissa – nauhoitusviikot teknikon silmin

Teksti: Valtteri Koponen
Kuvat: Puolustusvoimat / Anton Hietikko, Lauri Heroja

KUUNTELE BLOGI!

Lukijana: Niko Tamminen
Merkittävä osa työstä tehdään äänitysstudion ulkopuolella.
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Nyt kun Varusmiessoittokunta ei pääse esiintymään livenä, haluamme tuoda musiikin etänä yleisöllemme. Näyttävin tapa on tietysti tehdä jokaisesta kokoonpanosta omannäköisensä musiikkivideo. Käteväähän tässä tilanteessa on se, että esiintymispaikkamme on helposti ihmisten saavutettavissa Varusmiessoittokunnan Youtube-kanavalla. Nyt kerron, millaista oli toteuttaa neljän kokoonpanon musiikkivideot teknikon silmin.

Musiikkivideoprojekti lähti käyntiin show- ja viihdebändin äänittämisellä. Alkuun kasasimme tekniikkatiimin voimin äänitystudiot bändien harjoitustiloihin. Soittimet, mikrofonit, kaapelit, korvamonitorit, mikserit, tietokoneet – viriteltävää oli paljon. Töitä tehtiin osittain limittäin, jotta toisen kokoonpanon soitto ei vuotaisi rakenteita pitkin toisen nauhalle. Kun Showbandia nauhoitettiin, Viihdebändille rakennettiin studiota. Aikaa nauhoituksiin kului vajaa päivä per kokoonpano, minkä vuoksi nauhoitukset levittäytyivät kahden viikon ajalle. Vaikka kappaleista otettiinkin useita ottoja, ja ne varmastikin pursusivat jo jokaisen korvista ulos, hyvä tunnelma pysyi koko projektin ajan.

“Vielä yksi otto!”
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Kaikki neljä ääniteknikkoamme työskentelivät nauhoitusten parissa. Äänityksen aikana piti huolehtia äänityksen tasoista sekä siitä, että soittajat kuulevat sekä itsensä että toisensa.  Samalla tehtiin tulevia livekeikkoja varten korvamonitoriasetuksia jokaiselle soittajalle. Nauhoitusten jälkeen taas äänen jälkityöstö vei aikaa.

Kun äänitys oli valmis, aloimme valmistelemaan kuvauksia – tilat piti siis somistaa ja valaista. Itse olen toinen Varusmiessoittokunnan kahdesta valoteknikosta. Onneksi kuitenkin saimme apua muilta tekniikkatiimiläisiltä. Valot, toisenlaiset valot, kaapelit, lisää kaapelia, valopöytä, ohjelmointi – taas tekemistä oli jokaiselle käsiparille. Oman haasteensa tähän kaikkeen toi eri tilojen korkea käyttöaste, minkä vuoksi meidän piti suunnitella ja aikatauluttaa työ huolella, jotta kaikki palikat sopisivat kohdilleen. Välillä töitä piti jatkaa iltaisinkin, jotta seuraavalle aamulle olisi valmiit puitteet. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä motivaatio tehdä parasta mahdollista jälkeä oli suuri.

Ja niin kaikki oli valmiina taltiointia varten.
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Parhaimmillaan samanaikaisesti yksi tiimi hioi äänitettä, toinen tiimi äänitti, kolmas auttoi kuvauksissa ja neljäs valmisteli seuraavan päivän kuvauksia. Taltiointiviikoilla pääsin valomiehen roolista huolimatta auttamaan myös äänityksien valmisteluissa sekä kuvaamaan ja editoimaan musiikkivideoita viestintätiimin vahvistuksena. Parasta soittokunnassa mielestäni on juurikin tehtävien monipuolisuus ja hyvä tekemisen meininki.

Kuvauksien aikana huolehdimme, että soittajat kuulevat raakaversion kappaleesta sekä metronomin, jotta he pystyvät laulamaan ja soittamaan juuri oikeassa tahdissa videota varten. Myös valaistusta piti säätää videon tarpeiden mukaan. Kappaletta soitettiinkin varsin moneen kertaan, jotta esitys saatiin taltioitua lukuisista kuvakulmista videota varten. Voin vain kuvitella soittajien fiiliksen, kun viimeisen kerran huudettiin: ”Poikki! Eiköhän se ollut siinä”, eikä kappaletta tarvinnut enää soittaa ties kuinka monennetta kymmenettä kertaa.

Jokapaikanhöylältä luonnistui myös kuvaaminen.
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Muista videoista eroten Konserttisoittokunnan video kuvattiin ja äänitettiin yhtä aikaa, sillä suuren kokoonpanon on vaikeampaa soittaa nauhan tai metronomiraidan päälle. Suuri orkesteri vaatii myös suuremman valaistuksen, jota rakentaessa meni tovi jos toinenkin. Itse ainakin olen tyytyväinen lopputuloksiin ja päästiinhän samalla kokeilemaan mihin kaikkeen kalustollamme pystyy.

Kaiken kaikkiaan nämä kaksi viikkoa jättivät hyvän mielen ja tunteen siitä, että on päässyt tekemään töitä hyvällä sykkeellä yhteisen hyvän eteen. Matkan varrella tapahtui vaikka mitä, ja välillä tuntui siltä, että kaikki työmäärä kaatuu kerralla päälle. Loppusuoralla oli kuitenkin aivan mahtava fiilis, kun työ kantoi hedelmää. Uskon, että kaikki oppivat tästä projektista jotain. Jollekin tämä oli ensimmäinen musiikkivideo, joku ei ollut ennen soittanut korvamonitorien kanssa. Itse opin lisää aikatauluttamisen ja kommunikaation tärkeydestä – onhan kyseessä iso joukko, jonka kanssa toimitaan.

Tältä näytti nauhoitusviikko teknikon silmin. Onhan tämä vain pintaraapaisu tai korkeintaan lohkaisu koko komeudesta, mutta toisaalta tuskin ne sadat metrit kaapelia tai tietokoneen nakuttelu ketään kiinnostavatkaan. Toivotan tämän blogin myötä oikein hyvää kevättä kaikille, ja muistakaa virittäytyä Youtube-kanavallemme nauttimaan työmme hedelmistä!

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Valtteri Koponen

Jääkäri Koponen on pitkällä musiikkitaustalla varustettu teknikko, joka haluaa tukea muusikkoja saamaan biisistä kaiken irti, vaikkapa valoja vilkuttelemalla.

Mikä barettimarssi!

Teksti: Katariina Kekoni
Kuvat: Puolustusvoimat /
Lauri Heroja, Joel Tiainen, Noora Niittymäki

Tällä kertaa marssi toteutettiin perinteisenä komppaniasiirtona.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Ansaitaksemme sinisen baretin päähämme ja koulutushaaramerkin hihaamme, on meidän suoritettava perinteinen barettimarssi. Maailman nykyisen tilanteen vuoksi marssimme suorittaminen aikaistui, ja pääsimme suorittamaan sitä jo A-ryhmän metsäviikon aikana. Tuntui, että koko metsäharjoitus huipentui siihen, kun viimeisenä päivänä jätimme Hätilän alueen taakse ihan jalkaisin. Oli mukavaa vähän etuilla barettimarssin suorituksessa, sillä ajankohta barettimarssille olisi ollut alun perin myöhemmin keväällä.

Barettimarssi on normaalisti noin 27 kilometrin pituinen marssi, jonka reitti vei viime vuonna Panssariprikaatista Aulangon näköalatornille. Normaalisti marssi on suoritettu pienemmissä ryhmissä fyysisestä tasosta riippuen, mutta tänä vuonna suoritimme marssin kaikki samaan aikaan, yhdessä pötkössä joka ikinen. Pakkasimme reput, teltat ja varustuksen torstaina, ja perjantaiaamun koittaessa lähdimme tekemään suoritusta Hätilän harjoitusalueelta kohti Panssariprikaatia.

Alkuvalmistelut marssiin olivat enemmän kuin odotin: lähdettiin jopa teippaamaan jalkoja ja kaikenlaista. Marssivarustus meillä koostui maihinnousukengistä, maastopuvusta, taisteluliivistä, repusta, rynnäkkökivääristä ja piposta. Jalkojen teippaaminen sujui kersantti Rautasuon ja yliluutnantti Suutarisen johdolla. Teippejä teippailtiin jalkoihin edellisenä iltana rakkuloiden estämiseksi ja jotta marssi sujuisi kivuitta.

Kävelin itse jonon kärjessä eli ensimmäisenä heti marssia johtavan yliluutnantti Suutarisen jälkeen, ja reppuuni oli kiinnitettävä huomioliivi, jotta muut jonon perällä näkevät missä mennään. ”Okei, oon vissiin koko jonon ensimmäinen, ja nyt mun pitää olla vahva, sillä yliluutnantti määrää tahdin ja mun on pysyttävä siinä messissä”, ajattelin ennen lähtöä. Päätin, että painan tämän marssin alusta loppuun hyvällä sykkeellä, enkä väsähdä. Tiesin, että kroppani kestää kyllä. Oli hienoa vilkuilla vähän väliä taakse, ja nähdä loppumattomalta näyttävän sotilaiden jonon marssivan takanani.

Marssi taittui yliluutnantti Suutarisen johdolla.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Koko marssin alkutaival oli pelkästään metsien keskellä kuljettuja reittejä, ja maisemat auringon paisteessa olivat aivan uskomattoman upean näköisiä. Vaikka tuntui, että meinasin koko ajan töllätä edellisen tallaajan nilkkoja, niin pää nousi pakostakin ihailemaan maisemia. Tässä kohtaa muistan, että minulle tuli niin sanottu runner’s high, tai pikemminkin walker’s high -efekti. Suorituksen aloittamisen jälkeen jossain vaiheessa alkoi tuntua, että okei, nyt on rankkaa. Hetkellinen uupumus muuttui kuitenkin oikeastaan voimanlähteeksi kun pakotti kehon vain jatkamaan kävelyä. Yhtäkkiä tuntui kuin koko keho olisi täynnä pelkkää energiaa! Se oli siisti kokemus.

Marssin aikana pidimme kolme taukoa. Ensimmäinen tauko pidettiin pellolla reittimme varrella. Tauon aikana pystyi helposti vaihtamaan vaatteita ja sukkia, tai mitä ikinä halusikaan tehdäkseen marssista mukavamman. Tauolla ehti hieman syödä, hörppiä vettä ja nauttia auringon lämmöstä. Toisella tauolla söimme lounaan pakeista jalkapallokentällä. Tässä vaiheessa aurinko porotti kaikista eniten. Se oli hyvä hetki hyvien tyyppien kanssa. Muiden kasvoista huomasi selvästi, että “tää on niin jees”.

“Kohta se on ohi.”
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Viimeinen tauko oli Hattulan kirkolla. ”Okei, vikat kilsat”, mietin päässäni. Viimeinen vaatteiden vaihto ennen maalia, ja eikun taas matkaan. Ehdittiin jo heittää vitsiä, että siinäkös se marssi olikin. Kuitenkin ne viimeiset kilometrit tuntuivat kaikista pisimmiltä. Kirkosta eteenpäin näimme upeita vanhoja Hattulan seudun puutaloja, ja reitti kulki jo enemmän ihmisten ilmoilla omakotialuetta pitkin.

Sää ei olisi paremmaksi voinut muuttua. Aurinko paistoi koko marssin ajan juuri sopivasti. Se loi aivan uskomattoman hyvän fiiliksen. Jonossa pystyi samalla hieman rupattelemaan edessä tai takana olevan toverin kanssa, ja kaikilla tunnelma oli korkealla. Uskon, että sää, maisemat ja porukka auttoivat merkittävästi ottamaan kaiken ilon irti.

Marssi oli lopuillaan, ja pääsimme yksikön porteista läpi. Meidät laitettiin juoksemaan vikat metrit yksikön ovelle. Ajattelin, että ”apua, nyt haluan puskea täysillä loppuun, vaikka takana onkin pitkä matka”, ja lähdin muiden mukana juoksemaan niin lujaa kuin pystyin. Päätin, etten lopeta juoksemista ennen kuin olen yksikön oven edessä. Ja niin teinkin!

Perillä tunnelma oli helpottunut ja palvelustoverit onnittelivat toisiaan saavutuksesta.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Kun saavuimme yksikön ovelle, se tuntui kyllä todella hyvältä. Kaikki hymyilivät kuin viimeistä päivää ja heittivät hengästyneinä toisilleen ylävitosia. Taakse jäänyt matka tuntui hienolta suoritukselta. Mietin mielessäni, ettei matka ollutkaan niin paha kuin olin luullut. Moni meistä, itseni mukaan lukien, oli varautunut pahempaan ja rankempaan. Yllätyimme kuitenkin siitä, kuinka kivaa oikeastaan koko marssiminen oli. Nautin koko matkasta.

Ensimmäistä kertaa ulkoiluttamassa sinistä päähinettä.
Kuva: Puolustusvoimat / Joel Tiainen

Seuraavaksi äkkiä reput tupiin, baretit mukaan ja ulos muotoon seisomaan. Ulkona odotti yksikön päällikkö, joka onnitteli meitä hyväksytystä barettimarssin suorituksesta. ”Baretit päähän!” -käskyn jälkeen siinä sitten seisoimme yhdessä, ihan rikki ja onnellisina, siniset baretit ensimmäistä kertaa ansaitusti päässä. Baretin lisäksi ansaitsimme koulutushaaramerkit lomapukujemme vasempaan hihaan.

Viimeinen täydennys lomapuku-lookkiin tuntui todellakin ansaitulta!

Kohta se karvalakki poistuu lomapuku-lookista.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki
  • Jääkäri Katariina Kekoni

Jääkäri Kekoni toimii Varusmiessoittokunnan Showbandin laulajana sekä kivääritaitoryhmässä. Siviilissä Kekoni opiskelee englanniksi markkinointia sekä loihtii työkseen baristana erikoiskahveja.

Valkoiset hanskat käteen ja maastoon mars

Teksti: Tuomas Toivainen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Harjoituskivääreistäkin löytyy pistin sekä kromilipas.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Koronaviruspandemia, ja siitä seurannut maailman peruminen muutti suurella kädellä myös soittokunnan suunnitelmat, ainakin tämän kevään osalta. Kuten lukuisat muut yksiköt, mekin siirryimme harjoitusalueelle tartuntariskin minimoimiseksi. Jotta homma ei menisi ihan peukaloiden pyörittelyksi, lyötiin porukalle käteen harjoituskiväärit, joiden pyörittelemistä on nyt aloitettu vähitellen harjoittelemaan.

Tosiasiassa kivääritaitoryhmä on Varusmiessoittokunnan yksi kulmakivi, jonka toimintaa harjoitellaan poikkeusoloista huolimatta. Totta puhuen, en itsekään ole vielä aivan perillä kivääritaitoryhmän työstä tai sen tarkoituksesta. Nimittäin itselleni tämänpäiväiset treenit olivat sairastelustani johtuen [toim. huom. ei korona] kolmannet, eli uutta opittavaa on kasaantunut melkoisella rytinällä. Tästä syystä en voi tässä blogissa tarjota aiheesta kattavaa historiikkia tai luennoida asian teoriasta, mikä on tietysti valtava harmi ja näkyy varmasti lukijamäärissä. Raapaistaan kuitenkin hiukan pintaa.

Maasto-olosuhteista huolimatta uusien taitojen omaksuminen on ollut nopeaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Varusmiessoittokunnan kivääritaitoryhmä koostuu kaikista muista paitsi lyömä- ja puhallinsoittajista (konserttisoittokunta). Eikä tähän hommaan ihan torvia otetakaan, sillä kiväärityöskentely vaatii tarkkaa keskittymistä, lihasvoimaa ja koordinaatiota. Konserttisoittokunnan soittaessa paraatissa, kivääritaitoryhmä marssii mukana ja kurittaa kivääreitään kuin entinen varusmies avainketjuaan.

Eteen- ja olalleviemiset poikkeavat totutusta, sillä näissä kivääreissä ei ole lainkaan hihnoja. Paraatikivääreitä ei myöskään voi lepuuttaa taisteluliivin taskujen päällä, minkä vuoksi niitä täytyy jaksaa kannatella koko marssin ajan. Yläkropan on oltava jäykkänä, ja kivääri ei saa pomppia vaikka maasto olisi kuinka kuoppainen – jalat tekevät paljon työtä pitääkseen kulun tasaisena. Joskus marssiessani kuvittelen olevani panssarivaunu, joskus taas olevani kotona.

Voimatankojen avulla voidaan turvallisesti harjoitella korkeampia heittoja sekä pyöräytyksiä.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Loppupäivästä vaihdettiin harjoituskiväärit mustiin voimatankoihin aineellisten vahinkojen välttämiseksi. Harjoittelimme nimittäin “puoltatoista pyöräytystä”, ja siinä kyllä kieltämättä putket putoilivatkin yhdellä jos toisellakin. Kyseessä on siis liike, jossa kivääri (tässä tapauksessa kolmikiloinen muoviputki) heitetään ilmaan ja otetaan kiinni niin, että se pyörähtää puolitoista kierrosta. Teoriassa yksinkertaista.

Pyöräytyksiin ja heittelyihin alkoi tulla jo hiukan tuntumaa, vaikka porukka loppua kohti väsähtikin aikalailla. Olihan tämä päivä käytetty jo harjoittelemalla useaa vaikeaa asiaa, kuten kävelemistä ja kääntymistä. Ihan ensin se ei onnistunut, minkä takia lopulta marssittiin käsi kädessä kuin mikäkin musiikkileikkikoulu, jotta pysyttäisiin paremmin ruoduissa. Mutta voin rehellisesti todeta, että jokainen joka on koskaan kokeillut kuviomarssia, voi sanoa ettei se ihan kylmiltään mene.

Etualalla kivääritaitoryhmän kouluttaja kersantti Rautasuo.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

En sitten tiedä, kumman työ on raskaampaa, paraatisoittajan vai kivääritaitoryhmäläisen. Niinhän se toki on, että ruoho on yleensä vihreämpää aidan toisella puolella. Molemmat kuitenkin hoitavat tonttinsa parhaansa mukaan. Myönnettäköön, että marssiessani livenä soitetun Jääkärien marssin tahtiin taitokivääri olallani, herkistyin hieman. Ja tähän lausuntoon minua ei edes tarvinnut suostutella – onhan harjoituskiväärien vaihdin hitsattu turvallisesti umpeen.

Harjoitusta kuitenkin tarvitaan ennen kuin tällä joukolla kehtaa julkisesti torille mennä, mutta päätellen meitä kouluttavan kersantti Rautasuon hymystä, hyvään suuntaan ollaan menossa. Se selvinnee myöhemmin, milloin pääsemme taiteilemaan ihmisten ilmoille täältä metsän suojista.

Jääkäri Toivainen tarkkana harjoituksissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten
  • jääkäri Tuomas Toivainen

Jääkäri Toivainen on Varusmiessoitokunnan huumorikone ja imitaattori, jolta löytyy lausahdus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Siviilissä rovaniemeläinen käsikirjoittaa animaatiosarjaa, näyttelee ja laulaa.