Category Archives: 2020 Soittokausi

Teksti: Lauri Heroja
Kuvat: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä, Lauri Herojan arkisto, Toivo Soronen, Elias Nordström

255 palveluspäivää takana! Matka on ollut huikea ja mukaan mahtuu lukemattomia muistoja. Muistan sen päivän, kun astuin palvelukseen. Ruoka ei maistunut ja matkustin Panssariprikaatiin “mitäköhän tästä tulee” -fiiliksellä. Pitkän ensimmäisen päivän jälkeen en nukkunut kovin hyvin; syynä mahdollisesti pitkälle venynyt päivä ja aivan uusi ja tuntematon ympäristö – ehkä jopa vähän pelottavakin. Ensimmäinen aamu ei ollut mitenkään ihmeellinen, muistan vain sen, että minuutti herätyksen jälkeen olin jo pesemässä hampaita. En muista olleeni koskaan niin väsynyt, mitä olin alokaskaudella. Oppitunnit olivat kaikista unisimpia, sillä nukahdin monta kertaa istuvalteni kesken oppitunnin. Fyysiset harjoitukset olivat taas ihan virkistäviä – aika kului nopeammin kun tehtiin kunnolla kädet savessa paikallaan istumisen sijaan. Maastossa mönkiessä ei kelloa paljon tullut katsottua.

Puuduttavinta intissä on ollut odottelu, mistä peruskoulutuskaudella sai nauttia oikein kunnolla. Muistan pohtineeni monta kertaa jonottaessani ruokailuun lumisateessa, että mitä teen elämälläni. Ajan kuluessa elämä porttien sisäpuolelta kuitenkin löytyi. Se onnistui tietyllä suhtautumisella kaikkeen tekemiseen. Kun rennolla otteella tekee työtä käskettyä, niin hyvä tulee. Välillä kuitenkin alokaskaudella oli todella vaikeaa pitää hyvä fiilis yllä, kun joutui esimerkiksi olemaan vartiossa neljä tuntia yhteen putkeen. Fiilistä kuitenkin helpottivat tupakavereiden vertaistuki ja säännöllinen liikunta vapaa-ajalla. Aamuisin (= epämukavin) muisto palveluksen alkupuolelta on varmaankin ensimmäinen telttayö. Olin todella väsyneenä teltan vartiomiehenä ja yritin vuoron jälkeen saada vielä unta. Torkuin tovin koiranunta ja sitten kuulinkin jo herätyshuudon. Ja eikun reippain ottein telttaa purkamaan! Näkemättä mitään nuhaisena ja päänsärkyisenä yritin räpeltää teltan maastoverkkoa samalla kun rynnäkkökiväärin piippu löi koko ajan takaraivooni. Tukikohdan purun jälkeen aamupalaksi oli ruokalusikallinen puuroa ja puolikas sämpylä – mikä hotelliaamiainen! Aamiaisen jälkeen alkoi rastikoulutus tulen sytyttämisestä, en saanut kiehisiä palamaan. Mahtavin muisto taas alokasjaksolta on hyökkäysammunnat. Siellä hommat sujui ja muistan liukuneeni mudassa kuin videopelin päähenkilö. Lopulta ensimmäiset viikot menivätkin yllättävän nopeasti. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu aikanaan, sen ajatuksen ymmärsin.

Soittokausi Varusmiessoittokunnassa on ollut täynnä tapahtumia ja erilaisia tehtäviä. Olen valo- ja videokuvannut, editoinut, soittanut, suunnitellut painotuotteita, ollut aamuyön kipinävuorossa, juonut kahvia, heittänyt kromattua kivääriä, röytänyt (= painanut pitkää päivää) aamuseitsemästä iltakymmeneen, istunut bussissa 11 tuntia päivässä, marssinut, kirjoittanut ja ennen kaikkea oppinut paljon uutta. Hyviä muistoja on kertynyt valtavasti. Keikkamatkat ovat olleet hauskoja ja mieleenpainuvia reissuja – onhan se virkistävää matkustaa tuhat kilometriä yhden päivän aikana! Siistiä on ollut myös yhdessä tekeminen. Kuviomarssin harjoitteleminen koko yksikön voimin on voimauttavaa ja haasteiden kautta hitsaa koko porukkaa yhteen.

Kevään jääkäriharjoituksesta mieleen palaa laskeutumiskoulutus, jossa voitettiin omia korkean paikan pelkoja. Jos minulta kysyttäisiin minkälaisia hetkiä muistan intistä, ensimmäisenä mieleen tulisi kuitenkin ihan tavalliset asiat. Tupakavereiden kanssa härvääminen ja läpän heittäminen, illat myrskylyhdyn valossa, ihmisten kohtaamiset yksikön käytävällä ja iltapalat auringonlaskua katsellessa. Iltajamit, pingisturnaukset ja iltavahvuuslaskennat sekä lukuisat muut tilanteet ovat painuneet mieleen. Ehkä jälkeenpäin jään kaipaamaan juuri näitä tavallisia hetkiä.

Puolustusvoimien varusmiessoittokunta on ollut mahtava palveluspaikka. Erityisen mahtavaa on yksikön yhteishenki eli toisin sanoen mahtavat palvelustoverit, joista on tullut minulle hyviä ystäviä kuluvan vuoden aikana.Soittokunnan henki on ollut tänä poikkeuksellisena vuonna entistäkin tärkeämmässä roolissa. Kaverit ovat tsempanneet, kun motivaatiota ei ole ollut ja gonahdus (= yleinen termi varusmiehen motivaation ja tehokkuuden laskulle) on ollut hyvinkin lähellä. Välillä olen itsekin repinyt ystäviäni hajoamisen pohjamudista. Konserttien peruuntuminen ja poikkeukselliset lomajärjestelyt otettiin maaliskuussa hyvällä sykkeellä ja sopivalla huumorilla vastaan. Poikkeusolojen haasteista selviäminen yhdessä on sitonut tätä porukkaa entistä enemmän yhteen. Timanttisen yhteishengen omaavalla porukalla on jaksanut paahtaa kuukaudenkin putkeen. Toisaalta on kyllä pakko myöntää, että kuukauden palvelusjakson viimeisellä viikolla väsymys on ollut vahvasti läsnä.

Palveluksen aikana olen oppinut sekä sosiaalisia että käytännöllisiä taitoja. Olen oppinut asioita, joita en olisi koskaan oppinut muualla – kromattua rynnäkkökivääriä ei paljon siviilimaailmassa pyöritellä. Viestinnän puolella erityisesti videokuvaus ja graafinen puoli ovat kehittyneet, sillä ennen palvelusta en ollut niihin kovinkaan paljon perehtynyt. Ylipäätään on ollut mahtavaa päästä tekemään ja oppimaan sitä, miten jonkun yhteisön sosiaalista mediaa ylläpidetään. Myös sosiaaliset vuorovaikutustaidot ovat parantuneet – sadan ihmisen yksikössä kaikki eivät ole samanlaisia, minkä vuoksi olen oppinut tulemaan toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.

Päivien käydessä vähiin on tullut pohdittua, mitä kaikkea on saanut aikaan ja kuinka paljon on kertynyt uusia muistoja ja ystäviä. Tällä hetkellä fiilis on haikea, outo mutta ennen kaikkea loistava. Jätän taakseni sinibarettisen porukan ja yksikön, joka on ollut toinen kotini koko vuoden ajan. Tuntuu hienolta, että aamulla ei tarvitse enää kaivaa maastopukua kaapista, mutta hieman surulliselta, kun vieressä ei olekaan sataa ystävää, joiden kanssa on koettu paljon. Jään kaipaamaan siis erityisesti ihmisiä ja soittokunnan mahtavaa meininkiä. Heti varusmiespalveluksen jälkeen suuntaan kohti opiskeluja, minkä seurauksena maailma, ympäristö ja ihmiset ympärilläni muuttuvat kuin veitsellä leikaten.

Tämä maailma jää nyt taakse ja on hyvä hetki siirtää katseet tulevaan. Kiitos Varusmiessoittokunta 1/20, reserviin mars!

• reservin korpraali Lauri Heroja

Lauri Heroja on kunnon musiikista nauttiva nuori mies, joka siirtyy onnessaan Parolasta pääkaupunkisueudulle kuvaamaan ruskapuita ja pyörittelemään matemaattisia funktioita. Varusmiessoittokunnassa tämä hymyilevä Viestintätiimin korpraali muistetaan lausahduksista “Voi Tero!” ja “Tää on ihan burgeri.” Koko aliupseerikurssi jää kaipaamaan aina yhtä hyväntuulista ja toisten fiiliksistä aidosti kiinnostunutta kaveria.

Teksti: Valtteri Länsipuro
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja, Tuomas Aro-Heinilä

Eräänä tavallisen oloisena maanantaiaamuna heräsimme yksikössä samoin tavoin kuin mihin tahansa normaaliin arkipäivään. Tämä päivä ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen maanantai – ohjelmassa oli 30-vuotisjuhlakiertueen kenraaliharjoitus Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Juhlakiertuetta varten on harjoiteltu hartaasti, sekä meidän soittajien kesken että tekniikan puolella. Kenraaliharjoituspäivänä sai nähdä kaiken harjoittelun tuloksen, milloin pystyi varmistumaan siitä, että Varusmiessoittokunnan 30-vuotisjuhlakiertueesta tulisi kaikkien aikojen show. Olihan tätä odotettu koko vuosi!

Palataan hetkeksi kaiken alkuun, eli harjoituksiin. Ensimmäisten harjoitusten aikana totesin matalan vaskiston kollegoilleni, että tämähän on toimivaa ja mukavaa soitettavaa. Omista nuoteista löytyi mielenkiintoisia kuvioita aivan jokaisesta kappaleesta, mikä toi kiertuetta kohtaan yhä suurempaa innostusta ja hyvän suoriutumisen tahtotilaa. Monien harjoitusten jälkeen noin 70 henkisen kokoonpanon sointi alkoi kuulostamaan erinomaiselta. Kehuja kuului molemmilta kiertueen kapellimestareilta, yliluutnantti Suutariselta ja musiikkiyliluutnantti Valtasalmelta. Heidän kanssaan oli ilo työskennellä ja heiltä sai hyviä vinkkejä kevyen musiikin tulkitsemiseen ja tuottamiseen.

Ensimmäinen konsertti toteutui siis Verkatehtaalla. Konsertin jälkeinen fiilis oli upea ja aikaansaanut! Oli mahtavaa päästä vihdoinkin esiintymään suuren mittaluokan konsertissa liveyleisölle. Palaute yleisöltä oli upeaa ja antoi motivaatiota loppukiertuetta varten. Verkatehtaalta palasimme yksikköön onnellisina mutta väsyneinä hyvin menneen konsertin johdosta. “Huomenna uusiksi!”, totesin itsekseni.

Heräsimme toiseen keikkapäivään intoa puhkuen ja huikealla fiiliksellä. Yksikössämme oli havaittavissa juhlan tuntua edellispäivän konsertin onnistumisista ja palautteesta, jota olimme myös henkilökunnalta saaneet. Aamupäivä kuluikin nopeasti soittimien, kaluston ja henkilökohtaisen huollon (lue: lepo) parissa. Iltapäivällä lähdimme rutiininomaisesti jälleen liikkeelle kohti Verkatehdasta. Toinen konsertti sujui jopa paremmin kuin ensimmäinen, olimmehan saaneet työskentelyyn kunnollisen fiiliksen ensimmäisen konsertin jännityksen purkautumisen jälkeen. Verkatehtaan keikkojen jälkeen olisi tiedossa viikon tauko ennen seuraavia konsertteja. Tämä jännitti hieman meitä kaikkia, mutta oli mukavaa saada hieman lepoa ja muuta tekemistä kiertueen keskelle, kuten oman kokoonpanon harjoituksia ja ihan vain liikuntaa varusmiesten kesken.

Väliviikko kului yllättävän nopeasti, minkä jälkeen koitti uusi keikkaputki. Kuulun itse Konserttisoittokuntaan, jolla oli tiedossa yksi omakin esiintyminen kaiken tämän voimiavievän ilotulituksen välissä. Sitä se olikin, mutta onneksi mukana oli mahtavat kollegat ja keikkailun tuoma fiilis toi voimaa koko viikolle. Tuolla viikolla kiertue vieraili Turun Logomossa, Helsingin Finlandia-talolla ja Tampere-talossa. Oli mahtavaa päästä erilaisiin saleihin esiintymään, sillä jokainen paikkakunta toi jotain muistettavaa esiintymisiin. Helsingin ja Tampereen konserteissa oli myös paikalla korkea-arvoisia vieraita Puolustusvoimilta, mikä toi omanlaista, mutta hyvää jännitystä esiintymiseen. Koko Varusmiessoittokunta antoi jokaisessa konsertissa aivan kaikkensa, mikä oli ilo huomata!

• 

• 

• 

Mitä sitten juhlakiertueesta jäi käteen? Ensimmäisenä mieleen tulee ehdottomasti ohjelmisto. Kiertuetta valmistellessa odotin kuumeisesti, millaisia teoksia olisi tulossa soitettavaksi. Kun sain nuotit silmieni eteen ja kuuntelin alkuperäisiä versioita kappaleista, totesin, että ohjelmiston puolesta tämä konsertti ei ainakaan jää vajaaksi. Kappaleet Dear Evan Hansen -musikaalista hitaisiin balladeihin ja moderniin marssirockmusiikkiin yllättivät yhden jos toisenkin kuuntelijan. Laulajien upeat suoritukset sykähdyttivät myös puhallinsoittajan sydäntä. Jouset täydensivät upeaa sointia – heitä voisi kuunnella vaikka koko päivän! Kiertueen aikana nähtiin lisäksi upeaa visuaalista osaamista LED-taulujen ja valoshow’n puolesta. Teknikot ansaitsevat suuret kiitokset. He saivat nostettua kappaleet vielä suurempaan loistoon! Kiertueen sosiaalisen median päivityksistä ja markkinoinnista vastasi Viestintätiimi. Heidän työpanoksensa on arvokkainta mitä koko Varusmiessoittokunnasta löytyy.

Kiertue opetti monella tapaa. Miltei sadan hengen siirtely paikasta toiseen voi kuulostaa hankalalta, mutta kun järjestelyt tehdään huolella ja laaditaan tarkat ohjeet miten toimitaan, asiat hoituvat ja toimivat hyvin. Suuren orkesterin kanssa esiintyminen on omalla tavalla haastavaa: jokaisen tulee puhaltaa yhteen hiileen, kuunnella orkesteria ja seurata kapellimestaria. Kun tämä kaikki toimii, on helppoa ja mukavaa soittaa sekä tuottaa upeita tulkintoja koko ohjelmistosta. Toisaalta, välillä saattoi olla hankalaa kuulla esimerkiksi lavan toiselta puolelta tapahtuvia sointukulkuja ja soittaa täysin samaan rytmiin, mutta niistäkin selvittiin kunnialla. Yhteistyö ja keskittyminen olivat avainsanoja tyylilajeiltaan hyvinkin erilaisia kappaleita tulkittaessa.

Juhlakonserttikiertue osasi olla haastava ja rankka, mutta samalla erittäin palkitseva ja monipuolinen kokemus. Itselleni ja varmasti monelle muullekin kollegalle jäi kiertueesta erinomainen fiilis, jonka muistaa useiden vuosienkin päästä. Keikkarundi oli mahtava lopetus eriskummalliselle mutta palkitsevalle vuodelle täällä Varusmiessoittokunnassa. Kiitän kaikkia palvelustovereitani ja henkilökuntaa mahtavista kokemuksista, kiertueesta, konserteista, kuviomarssista, maastoharjoituksista ja pitkistä päivistä. Pian on kuitenkin aika siirtyä reservin auringon lämpöön!

• Jääkäri Valtteri Länsipuro

Jääkäri Länsipuro on yksi Varusmiessoittokunnan kolmesta ylväästä tuubistista, jotka Paraatisoittokunnassa marssivat raavain ottein myös sousafonien kanssa. Tämä tamperelainen musisoija hyödyntää sotilaana kaikki lepoajat ja vastaa takuulla kyllä, jos kyse on yksikön tortillaillasta.

Teksti: Tuukka Turunen
Kuvat: Puolustusvoimat / Varusmiessoittokunnan arkisto, Paavo Pakkanen, Selina Winsten, Tuomas Puranen

Suoritin oman varusmiespalvelukseni Puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa saapumiserässä I/18. Minulla oli melko kovia ennakkoluuloja ennen palvelukseen astumista, ja silloin olin varma, että lyhin mahdollinen palvelusaika on minulle ainoa oikea ratkaisu. Olin juuri aloittanut kirkkomusiikin opiskelut Sibelius-akatemialla, minkä vuoksi opiskelujen keskeyttäminen varusmiespalveluksen takia ei tuntunut yhtään innostavalta ajatukselta. Melko nopeasti palveluksen alun jälkeen negatiiviset ajatukset varusmiespalveluksesta rupesivat kariutumaan pois, ja palvelus Varusmiessoittokunnassa alkoi tuntumaan todella hyvältä valinnalta. Melko pian myös ajatukset aliupseerikurssin eli pidemmän palvelusajan suorittamisesta alkoi pyörimään päässäni, ja helmikuussa joukkueenjohtajan haastattelussa ilmoitin (tupakavereiden yllätykseksi) halukkuuteni aliupseerikurssille. Tuota päätöstä en ole katunut hetkeäkään.

Kotiutumispäivänä kävin silloisen varapäällikön toimistossa kertomassa halukkuudestani sopimussotilaaksi Varusmiessoittokuntaan. Tuntui, että haluaisin kokea edes pienen pätkän Varusmiessoittokunnan arkea ”pöydän toiselta puolelta”. Tammikuussa opiskelujen jatkuessa koko asia unohtui oikeastaan täysin, kunnes keväällä 2019 sainkin puhelun, että heinäkuussa olisi sopimussotilaan paikka tarjolla. Tartuin tilaisuuteen epäröimättä ja aloitin heinäkuussa 2019 työt Parolannummella. Keväällä 2020 kävi onnekkaasti, sillä onnistuin saamaan sopimussotilaskauteni jatkoksi 5 vuoden määräaikaisen aliupseerin viran. Tällä hetkellä omat musiikilliset tavoitteeni vielä hakevat hieman paikkaansa; opiskeluni kirkkomusiikin parissa jatkuvat syksyllä työn ohella, mutta ajatus puhallinkapellimestarin opinnoista on välillä pyörinyt päässä. Sitä kautta voisin taas hakeutua soittokuntaan töihin erikoisupseerin virkaan, jota en näe pitkän ajan tähtäimellä yhtään mahdottomana ajatuksena.

Työskentely Varusmiessoittokunnassa on ollut tähän asti erittäin antoisaa. Työstäni mielekästä tekee ehdottomasti sen vaihtelevuus; peruskoulutuskaudella toimin alokkaiden ja ryhmänjohtajien kouluttajana, kun taas erikoiskoulutuskaudella työni pääpaino on kiertueiden tuotannon, kuviomarssin ja paraatikäytänteiden parissa. Eniten voimaa pitkiin ja välillä todella raskaisiin päiviin tuo kohtaamiset varusmiesten kanssa. Pyrin viettämään heidän kanssaan aikaa mahdollisimman paljon työpäivieni aikana, jotta opin tuntemaan jokaisen varusmiehen yksilönä. Koulutuksessa tämä mahdollistaa jokaisen varusmiehen yksilöllisen kohtaamisen, milloin päivittäinen koulutus saadaan taas muokattua jokaiselle sopivaksi.

Saapumiserä I/20 on tähänastisen palveluksensa aikana osoittanut kunnianhimoa ja kykyä toimia tarmokkaasti ja ennakkoluulottomasti tilanteessa, millaista ei aikaisemmin ole tullut eteen. Normaalisti koko vuotta sävyttäisi todella tiivis keikkailu heti erikoiskoulutuskauden alusta lähtien, mutta tänä vuonna palvelusmotivaatio täytyi kevään alussa löytää täysin jostain muusta kuin intensiivisistä kiertueista tai kansainvälisestä kuviomarssitapahtumasta. Henkilökuntana rupesimme kuumeisesti miettimään eri toteutustapoja koulutuksille, mutta onneksemme varusmiehiltä itseltään alkoi pulppuamaan toinen toistaan luovempia tapoja toteuttaa esimerkiksi konsertteja. Tästä hyvänä esimerkkinä suoratoistona esitetty KasarmiLive-produktio, jossa kuvaus toteutettiin pelkästään varusmiesten ideoinnin ja toteutusten seurauksena.

On etuoikeutettua saada työskennellä joka päivä tällaisen joukon parissa, joka säteilee ammattitaitoa, energisyyttä ja luovaa tekemistä. Koska Varusmiessoittokunnassa palvelee musiikin eri osa-alueiden kunnianhimoisia ammattilaisia ja pitkälle edenneitä harrastajia, on meillä henkilökuntana myös mahdollisuus oppia hurjan paljon varusmiehiltä – musiikin parissa työskentely kun vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja kouluttamista. Ei tällainen ympäristö voi olla mitään muuta kuin avartava!

• Kersantti Tuukka Turunen

Kersantti Turunen on Varusmiessoittokunnan jokapaikanhöylä, jolta luonnistuu kaikki baretinsärmäysoppitunnista valokaapeleiden vetämiseen. Espoosta kotoisin oleva kirkkomuusikko on lunastanut paikkansa varusmiesten viihdyttäjänä ja sotilaallisen käytöksen ylläpitäjänä. Lisäksi hän toimii 30-vuotisjuhlakiertueen tuottajana ja vapaa-ajallaan hän kurvailee uudenkarhealla punaisella Minillään.

Teksti: Ville Pellikka
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja, Joel Tiainen

Heinä- ja elokuun palvelusjaksot ovat olleet palvelusaikani jännittävimpiä ja kiireisimpiä, mutta samaan aikaan myös hauskimpia ja innostavimpia. KasarmiLive-striimikeikan ja oman prikaatin sisällä järjestettyjen kotiuttamisjuhlien jälkeen me Viihdeorkesterin soittajat ryhdyimme innokkaina valmistelemaan ja harjoittelemaan uutta settilistaa, ja pian pääsimmekin aloittamaan työmme tuloksen esittämisen varuskunnissa ympäri Suomen. Viihdeorkesterilla näitä esiintymisiä tulee olemaan yhteensä viisi, joista takana on neljä.

Tällaisen keikkarykelmän kokoaminen ei ole täysin vaivatonta ja se vaatiikin jokaiselta soittajalta mielenkiintoa, innostusta ja yhteistyökykyä. Onkin ollut mahtavaa nähdä, miten meidän kokoonpanomme jäseniltä näitä kaikkia edellä mainittuja taitoja löytyy! Kiertuekokoonpanon sisältäessä myös puhaltimia ja jousisoittajia on ollut tärkeä pystyä sovittamaan kappaleet niin, että yhtyeestä saadaan täysi loisto irti jokaisessa ohjelmistoon valitussa kappaleessa. Tästä vielä kerran erityiskiitos meidän kanssa toimineille puhaltajille ja jousisoittajille, jotka ovat tuoneet työpanoksellaan aivan huikean lisän kokonaisuuteemme! Tiiviissä bändiluokassamme harjoiteltiin keikkoja varten kuin viimeistä päivää ja jännitys sekä into ennen alkavaa kiertuetta oli käsin kosketeltavaa. 

Jälkikäteen rohkenen todeta, että alkuun olin innokkuuden ohella myös hieman jännittynyt itsekin. Uusien kappaleiden opettelu ja muutaman kerran esille tulleet näkemykselliset erot saattoivat paikoin tuntua uuvuttavilta, mutta niistä päästiin äkkiä yli ja lopputulos olikin sen arvoista. Ensimmäiset keikat näyttivät meille nopeasti sen mitä oli edessä ja minkälaisia keikat tulevat olemaan. Kiertueemme yleisö on koostunut enimmäkseen varuskuntien alokkaista, minkä vuoksi mukaan heittäytyminen ei välttämättä tule heille uudessa ja jännittävässä ympäristössä aivan luonnostaan. Kupletin juoni kuitenkin valkenee heille parin kappaleen jälkeen ja viimeistään Popeda-tulkintojemme aikana nousevat viimeisetkin varusmiehet tanssimaan ja laulamaan mukana. Keikoilla tunnelma on ollut huikea ja adrenaliini korkea niin soittajilla kuin esityksestä nauttivilla.

Ohjelmistomme koostuu kotimaisista hiteistä läpi vuosikymmenten, ja on ollut hienoa nähdä kuinka vanhatkin kappaleet jaksavat innostaa kuulijakuntaa! Kappaleiden hiominen viimeistä yksityiskohtaa myöten tuo itsevarmuutta soittoon ja suo enemmän mahdollisuuksia lavalla heittäytymiselle. Kömmähdykset ovat osa live-kokemusta ja meilläkin niitä on keikalla luonnollisesti sattunut, mutta keikan jälkeen lavalta laskeutuessa ei niitä virheitä muistella pahalla. Onnistumisen tunne on kaikilla ollut suuri jok’ikisen keikan jälkeen! Vaikkakin ohjelmisto on tullut meille tässä ajassa vähintäänkin tutuksi, on jokainen keikka omia yllätyksiään täynnä ja jokaisesta kappaleesta löytää aina jotakin uutta mistä pitää. Illalla omaan kultaiseen kotiyksikköön palatessa on jokainen soittaja kuin Naantalin aurinko ja monta hyvää muistoa rikkaampi. Varuskuntakeikat ovat Viihdeorkesterin viimeisiä projekteja ennen oman palvelukseni päättävää megakiertuetta. Näistä keikoista saadulla energialla onkin mitä parasta lähteä katsomaan, mitä uusia haasteita ja onnistumisen tunteita se tuo tullessaan.

Viihdeorkesterin toiminnan päättyminen tämän saapumiserän osalta ja oman kotiutumiseni koittaessa ensi kuussa lieneekin hyvä aika muistella tätä matkaa, minkä olen kulkenut Varusmiessoittokunnassa. Viihdeorkesterin porukka ja tunnelma on ollut ainutlaatuista – 12 eri lähtökohdista tulevaa soittajaa pystyvät luomaan hienon ja jännittävän lopputuloksen joka kerta. Juuri tämä kannusti meitä poistumaan omilta mukavuusalueiltamme ja löytämään uusia asioita, joista innostua musiikissa. E-kauden alun epävarma sointulapuista tapailu muuttui nopeasti itsevarmaksi kokonaisuudeksi meidän oppiessa tuntemaan toisemme ja löydettyämme yhteisen tyylin sekä otteen musiikin esittämiseen.

Toki matkamme varrella on ollut hieman mutkia mutta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että niistä ollaan aina päästy yhteistyöllä yli. Kaikesta huolimatta olemme olleet kaiken tämän aikaa saman asian äärellä, ja keikkalavalla se on tullut ilmi mitä parhaiten. On ollut mieltäylentävää huomata kehitystä niin omassa kuin yhtyetovereiden soittotaidoissa. Näillä eväillä on hyvä lähteä jatkamaan!

• Jääkäri Ville Pellikka

Jääkäri Pellikka toimii Viihdeorkesterin basistina ja nauttii siivilielämästään Jyväskylässä opiskellen konservatoriolla. Tämä alkujaan Savonlinnasta lähtöisin oleva taistelija tuo yksikköön savolaisen rentoa meininkiä ja nauruhermoja kutkuttavaa viihdettä.

Teksti: Sini Korhonen
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Mitäköhän tämän päivän treeneissä on ohjelmistossa? Mikä varustus laitetaan kuviomarssiharjoituksiin? Sataakohan silloin?

Muun muassa näitä kysymyksiä saan miettiä päivästä toiseen. Olen saapumiserämme konsertti- ja paraatisoittokunnan kolmas konserttimestari, joka toimii linkkinä soittajien ja kouluttajien välillä. Toimenkuvaani kuuluu pääasiassa tulevien harjoitusten yksityiskohdista tiedottaminen, kuten harjoiteltava ohjelmisto, harjoitusaikataulu ja varustus. Samalla kehitän konserttisoittokunnan toimintaa antamalla rakentavaa palautetta niin soittajille kuin henkilökunnallekin.

Konserttimestarina päivät täyttyvät helposti erilaisista järjestelytehtävistä, sillä esimerkiksi varustuksen täytyy olla säänmukainen. Usein varustus tulee suoraan henkilökunnalta, mutta joskus se täytyy tiukan aikataulun vuoksi miettiä itse. En halua soittajien paleltuvan tai olevan hiestä märkänäkään treeneissä. Tai jos ennen harjoituksia on sekä viritettävä että annettava toimintaohjeita treeneistä, täytyy miettiä, kuinka paljon tämä kaikki vie aikaa.

Aikamääreet ovat intissä yllättävän tärkeä asia. Myöhästyminen vie muilta aikaa, sillä kaikki tehdään suuressa joukossa. Esimerkin mainitakseni virittäminen ilman yhtä soittajaa tuntuu hieman turhalta. Kun myöhästynyt ilmestyy paikalle ja soittaa harjoituksissa ensimmäisen kappaleen alkusoinnun, ei sointi ole niin hyvä kuin mihin yhteisellä virityksellä oltaisiin päästy. Tästä saattaakin tulla sanomista jälkikäteen kapellimestareilta.

Nämä ovat vain esimerkkejä päätöksistä, joita joudun tekemään. Olenkin oppinut toimikauteni aikana, etten millään voi miellyttää kaikkia palvelustovereita. On täytynyt löytää tietynlainen kultainen keskitie, kuinka tasapainoitella kaverina ja vertaisjohtajana olemisen välillä. Viime kädessä minulla on konserttimestarina vastuu ottaa kouluttajien palaute vastaan, ja kertoa pieleen menneistä asioista soittajille asiallisesti. Kuitenkin nipottajan tai valittajan leimaa en halua saapumiserän keskuudessa saada. Kuinka siis olla hyvä johtaja ja asiallinen runnuttaja?

Tähän en ole vielä löytänyt vastausta, vaikka konserttimestarina olemista on jäljellä alle viikon verran. Intti on mielestäni koko vuoden kestävä yhtäjaksoinen oppimiskokemus. Uusia tilanteita tulee eteen jatkuvasti ja niihin on pystyttävä reagoimaan mahdollisimman hyvin. Virheitä, unohduksia ja erehdyksiä sattuu, mutta ilman niitä ei oppisikaan mitään.

Vertaisjohtaminen vaatii paljon aivotyötä. Täytyy ymmärtää taustoiltaan täysin erilaisia ihmisiä, katsoa kaikkia tilanteita monesta eri näkökulmasta ja lisäksi reflektoida omaa toimintaa, jotta asiat rullaisivat vastaisuudessa paremmin. Kaikki tämä on ollut henkisesti melko työlästä, mutta en voisi olla onnellisempi konserttimestarin paikan saamisesta reiluksi kuukaudeksi. Opiskelen siviilipuolella musiikkikasvatusta, ja luultavasti tulevaisuudessa tulenkin ohjaamaan varusmiesten sijasta eri ikäisiä lapsia ja nuoria musiikin parissa. Kokemukset, joita olen saanut Varusmiessoittokunnasta ja ihmisten kanssa toimimisesta, ovat avartaneet näkökulmia ja ovat ehdottomasti hyödyksi tulevia opiskeluja tai työuraa ajatellen.

Olen luonteeltani melko periksiantamaton. Pyrin saamaan asiat toimimaan aina vain paremmin, ja tämä toimintamalli on ollut suuressa osassa myös konserttimestarina toimiessani. Uskon siihen, että kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen, lopputuloksesta tulee täyttä timanttia. Viime viikolla harjoitussalistamme katkesivat sähköt. Otsalamppujen ja paristoilla toimivien nuottivalojen ansiosta saimme kuin saimmekin harjoitukset pidettyä. Pimeys vaati jokaiselta äärimmilleen viedyn keskittymisen. Harjoituksessa soittajat kuuntelivatkin kaveria paremmin ja Madetoja soi todella puhtaasti. Tässä on hyvä esimerkki yhteen hiileen puhaltamisesta ja yhteisöllisestä tekemisestä.

Saan paljon energiaa, kun huomaan asioiden menevän eteenpäin – oli kyse sitten soittokunnan soinnin paranemisesta tai aikamääreiden noudattamisesta. Nautin nähdä, kun kanssaihmisille tulee hyvää mieli: “Jes! Onnistuin!” Monta kertaa olen onnesta pakahtuneena saanut seurata, kuinka esimerkiksi kuviomarssi on toisto toistolta mennyt lähemmäs täydellistä lopputulosta. Ikäluokkansa kovatasoisimpaan sakkiin kuuluminen on ollut pitkäaikaisen unelman täyttyminen. Kun katson ja kuuntelen palvelustovereiden edistymistä ja yltämistä yhä parempiin suorituksiin, sitä onnellisuuden määrää ei voi sanoin kuvata. On ollut etuoikeus päästä seuraamaan vertaisjohtajan paikalta erikoiskoulutuskauden kehityskaarta. Sillä energialla jaksan organisoida taas seuraavankin päivän.

Toki kaikella eteenpäin puskemisella on rajansa. On ajateltava omaa ja muiden jaksamista, keskittymiskyvyn riittävyyttä sekä myös fyysisiä rajoitteita. Kuviomarssin kertaaminen ja askeleiden jankkaaminen tunti tolkulla ei ole järkevää. Täytyy myös muistaa, etteivät sektioharjoitukset (= pienryhmäharjoitukset) ole soittofysiikan takia aina mahdollisia, sillä puhallinsoittajien kasvolihaksetkin väsyvät.

Konserttimestarina olen oppinut omasta itsestäni hirmuisesti. Epävarmuus muiden edessä esiintyessä on vähentynyt koko ajan. Ensimmäisinä harjoituspäivinä jännitin treenien alussa suoritettavaa vahvuusilmoitustakin niin paljon, että sanat vain hävisivät mielestä. Tiesin vastuuni konserttimestarina olevan suuri, sillä koronakevään aiheuttamat pettymykset ovat vaikuttaneet suurelta osin konsertti- ja paraatisoittokunnan toimintaan. Keikkoja ei ole ollut juurikaan koko erikoiskoulutuskaudella, ja uutiset uusista peruuntumisista ovat joka kerralla näkyneet soittajissa. Erityistilanteesta huolimatta olen halunnut valaa uskoa jokaiseen soittajaan, kuinka juuri meidän soittokunnassa on osaamista ja taitoa luoda unohtumattomia tunteita kuulijalle. Musiikki vaikuttaa ihmiseen monella tapaa, ja sillä on voima tuoda ihmisiä yhteen.

Täällä Varusmiessoittokunnassa juuri musiikki on tuonut meidät eri puolilta Suomea soittamaan ja elämään yhdessä. Jokaista meistä soittajista tarvitaan esimerkiksi Sibeliuksen Finlandian mahtipontisten sointujen soimiseen tai kuviomarssin ojennusten onnistumiseen. Jokaisen panos on tärkeä. Lopulta yhteisellä, päämäärätietoisella tekemisellä päästään loistaviin tuloksiin. Tämän loistavan joukon edustamisesta on hieman haikeaa luopua, mutta odotan innolla päästä oppimaan johtajuudesta seuraavalta konserttimestarilta ja syksyn aliupseerikurssilla. Ei oppi ojaan kaada. Mutta sitä ennen nautin erikoiskoulutuskauden saavutuksista kuviomarssivideon ja megakiertueen merkeissä.

Noniin. Treenit ovat ohi. Ehdittiin soittamaan kaikki kappaleet etukäteen ilmoitetusta ohjelmistosta. Kuviomarssitreeneissäkään ei satanut ja auringon paisteessa hikoili jo pelkällä t-paidallakin. Onneksi kaikki kerkesivät keventämään takit pois ennen harjoituksia. Ainiin, ja huomenna on myös keikkapäivä, eli monta organisoitavaa asiaa. Mutta onneksi tältä porukalta luonnistuu homma kuin homma!

• Korpraali Sini Korhonen

Korpraali Korhonen on musiikkimaailman tulevaisuuden lupaus ja kunnianhimoinen baritonitorven soittaja, jolta luonnistuu niin juustokakkujen leipominen kuin puhallinorkesterille säveltäminen. Siviilissä hän opiskelee musiikkikasvatusta Jyväskylässä ja nauttii aurinkoisista päivistä jäätelön kera.

Teksti: Veera Hännikkälä
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

KUUNTELE BLOGI!

Lämmin kesäkuu sai oivan päätöksen, kun Jousiorkesteri pääsi ensimmäiselle keikalleen. Kevään ahkera harjoittelu palkittiin viimein ja joku muukin kuin porttien sisäpuolella oleva kuuli soittoamme. Emme kuitenkaan ole vain levänneet laakereillamme viime kuukausia, sillä olemme päässeet äänittämään useamman kappaleen ja tekemään myös musiikkivideon. Nyt oli kuitenkin aika tuoda musiikkimme live-yleisön armoille. Kuulijat olivat taatusti odottaneet meitä kauan!

Konserttia edeltävänä päivänä pidimme sellosektion kanssa viimeiset stemmikset (ryhmäharjoituksen) ennen yöunia. Tämän vuoden saapumiserässä on kolme sellistiä: korpraali Hakola, jääkäri Långbacka, sekä minä, jääkäri Hännikkälä. Yhteisen harjoittelun ohella meistä on tullut kavereita keskenämme ja soittamisen ohella harjoitteluajat sisältävätkin usein naurun purskahduksia sekä filosofisia pohdintoja. Kannustava ja tarpeeksi rento ryhmähenki ovat mielestäni avain voimavarojen säilymiseen. Väsymyksen iskiessä ei tarvitse yksin yrittää jaksaa. Tietynlainen harjoituskuri on kuitenkin säilytettävä. Siitä huolehtii yleensä äänenjohtaja, jonka roolia vaihdamme yhteistuumin teoksittain. Viimeistellessämme konsertin ohjelmistoa soitimme kappaleita läpi ja pysähdyimme vaikeisiin paikkoihin. Viilasimme puhtautta tarkemmaksi ja keskityimme kuuntelemaan yhteistä intonaatiota (= soinnin vire). Jokainen voisi vielä katsoa yksin omat hankalat paikkansa ja sitten olisimme valmiita. Täydellisyyttä tavoitellessa on annettava kuitenkin musiikille oma vapautensa elää ja muuttua kenties vielä esiintymishetkellä, opituista merkinnöistä huolimatta.

Nuottikansiot, tuolit ja soittimet kannettiin yhteistoimin linja-auton alaosaan ja matkustamoon. Sitten olikin legendaarisen hetken aika, kun laitoimme nappitaulusta nuppineulat kohdalle “keikka”. Nousimme kyytiin ja matka kohti sotaveteraanien palvelutalo Ilveskotia saattoi alkaa. Bussimatka sujui rattoisasti vajaassa kymmenessä minuutissa autosotamiehen kyydissä. Menin istumaan yksikseni, jotta ehdin puhaltaa ulos edellisen palveluksen ilmat ja vetää sisään uutta happea konserttia varten. Mieleni oli innostunut, mutta samaan aikaan rauhallinen. Olimme käyneet kaikki kappaleet läpi koko kokoonpanon kanssa vielä samana aamuna.  Parkkipaikalle saavuttaessa huomasimme bussin ikkunasta, kuinka ensimmäinen kuuntelija odotti jo meitä ulkona pyörätuolissaan. Laittaessamme soittajien tuoleja paikoilleen loputkin yleisöstä valuivat vähitellen alueelle. Pihapenkit täyttyivät ja hoitohenkilökunta avusti pienen, mutta sitäkin arvokkaamman yleisön piha-alueelle. Kuulijoiden keski-ikä kertoi pitkästä elämänkokemuksesta. Oli kunnia-asia soittaa juuri näille ihmisille.

Kapellimestarimme sotilasvirkamies Risto Sojakka käveli orkesterin eteen ja nosti kätensä aloituksen merkiksi. Ja niin päästimme ensimmäisen soinnun kajahtaen ulos soittimistamme. Aloitimme perinteikkäästi Parolan marssilla. Poutasää ja tuttujen kappaleiden sävelet loivat alueelle lämpimän ilmapiirin. Yleisö kuunteli keskittyneesti kun vaihdoimme kotimaisesta Vesa-Matti Loirin kappaleesta Nocturne klassisempaan Sibeliuksen säveltämään Andante Festivoon. Konsertin puolivälissä tyyli muuttui kun annoimme tilaa Varusmiessoittokunnan jousikvintetille. Se koostuu kahdesta viulusta, alttoviulusta, sellosta ja kontrabassosta. Erityisesti rakennuksen parvekkeella olevat hoitajat heiluivat rytmin tahtiin iloisesti ja nauttivat selkeästi kuulemastaan. Kvintetin jälkeen harmonikan soittajamme jääkäri Merras ihastutti yleisöä entisestään soittamalla iki-ihanan valssin nimeltään Metsäkukkia. Soitimme hänen kanssaan koko Jousiorkesterin voimin Astor Piazzolan Oblivionin, josta on julkaistu myös tunnelmallinen video YouTubeen Varusmiessoittokunnan kanavalle.

Paraatipuku päällä tunnen oloni arvokkaaksi. Tällaisina hetkinä olen kiitollinen mahdollisuudestani suorittaa palvelus juuri sotilassoittajana näiden henkilöiden kanssa. Ensimmäisillä harjoituskerroilla näyttävimpänä teoksena esittämämme Mendelssohnin sinfonia X tuntui aluksi aivan mahdottomalta soittaa oikeassa tempossa eli nopeudessa. Tiheää tikutusta soittaessani itse esiintymispaikalla huomaan kuitenkin uppoutuneeni hetkeen ja soittavani hyvällä prosentilla oikeita ääniä.

Vauhdikas iltapäivähetki lähenee loppuaan. Viimeinen kappale on Muistoja Pohjolasta. Sotilasvirkamies Sojakka hymyilee meille ja marssimme läpi viimeiset sävelet auringon paistaessa. Kesätuuli puhaltaa kasvoilleni kun kuulemme aplodit. On aika lähteä takaisin Ilveskodista kohti kultaista kotiyksikköä ja seuraavia soittotreenejä.

• Jääkäri Veera Hännikkälä

Jääkäri Hännikkälä on 19-vuotias nuori, joka suorittaa palvelustaan positiivinen mieli edellä. Hännikkälä soittaa Jousiorkesterissa selloa ja harjoittelee Kivääritaitoryhmässä. Muulloin hän ihmettelee ja ihailee elämän pieniä ilonaiheita ja yksityiskohtia.

Teksti: Lauri Heroja
Kuvat: Puolustusvoimat / Toivo Soronen, Lauri Heroja, Niko Tamminen

KUUNTELE BLOGI!

Rakas päiväkirja,

Kello 6.30

Herään väsyneenä päivystäjän huutoon ja ajattelen, että voisin kääntää kylkeäni. Raahaudun kuitenkin aamutoimiin ja pesen naamani kylmällä vedellä. Syön aamupalan, laitan varustukseni kuntoon, teen punkan ja valmistaudun aamun palvelukseen.

Varusmiessoittokunnan viestintätiimi vastaa mm. yksikön sosiaalisesta mediasta, markkinoinnista ja näkyvyydestä. Etenkin tänä vuonna viestintätiimi on vastannut siitä, että musiikkimme on saavuttanut yleisömme. Kuitenkin harva tietää, mitä viestintätiimin päiviin kuuluu…

8.25

Kivääritaitoryhmän harjoitukset alkavat. Viestintätiimi on mukana harjoittelemassa kivääritaitoryhmän ja rumpuryhmän yhteistä kuviota. Treenit sujuvat mallikkaasti, vaikka samojen liikkeiden toisto alkaakin jo vähän puuduttamaan. Kivääritaitoryhmä on hyvää vaihtelua tietokoneen hakkaamiselle. Tosin välillä motivaatiota harjoituksiin saa etsiä hyvinkin pitkään. 

9.30

Aamupäiväksi on varattu aikaa viestintätiimin omalle työskentelylle. Tämä tarkoittaa siis puhtaasti TO-DO-listan purkamista. Työ on hyvinkin monipuolista, yleensä valo- ja videokuvausta, kuvien ja videoiden editointia, markkinointia, sosiaalisen median päivittämistä sekä graafista suunnittelua. Tällä kertaa aamun palvelus on kuitenkin erilaista – KasarmiLiven kuvaamisen harjoittelua. Pelkästään varusmiesten toteuttama livestream-projekti on pitänyt varsinkin viestintä- ja tekniikkatiimin kiireisenä jo monen päivän ajan. Keitän kahvit ja hyppään kameran taakse. Säädän tarkennuksen, laitan kuulokkeet päähän ja kailotan mikrofoniin: “Heroja kamerassa 2”. TV-kameran käyttäminen monikameratuotannossa on minulle täysin uutta, mitä harjoittelen uteliain mielin.

12.30

Aamupäivän harjoituksen jälkeen syön lounaan ja nautin lämpimästä kesäsäästä. Kuuma päivä tuo hien otsalle – toivoisin kaatuvani viileään järveen mökin laiturilta. Kuitenkin KasarmiLive sekä muut mahtavat hommat pitävät vielä ajatukset poissa tällä viikolla koittavista lomista.

13.30

Pienen ruokalevon jälkeen puen urheiluvarustuksen ylleni, laitan aurinkorasvaa ja etsin paikkani kuviomarssimuodosta. Tämän päivän harjoituksessa kivääritaitoryhmällä ei ole aseita mukana, sillä hiomme pelkkiä askelia. Kappaleen High and Mighty harjoitteleminen ei ala kovin hyvin. Olen aluksi todella kujalla; tuijotan nuottia ja otan vääriä askeleita väärissä paikoissa. Kuitenkin muutaman vedon jälkeen alkaa marssi sujumaan. Kuviomarssi vaatii 100 % keskittymistä koko ajan. Tänä kuumana iltapäivänä pystyn valitettavasti antamaan vain 80 %.

15.30

Voimia on säästettävä vielä iltaan, jolloin on Showbandin ja Viihdeorkesterin keikka varusmiestoimikunnan kotiutusjuhlassa. Otan ison kupin kahvia ja hengailen hetken Monitoimihallin aulassa.

15.45

Työstän 30-vuotisjuhlakiertueen julistetta eteenpäin ja editoin edellisen päivän barettikuvat valmiiksi. Tulipahan taas otettua hienoja otoksia palvelustovereista! Viestintätiimillä työn määrä vaihtelee, minkä vuoksi jotkin päivät ovat kiireellisempiä kuin toiset. Välillä on saatu projekteja valmiiksi vasta myöhään illalla, välillä on nautittu pidemmästäkin kahvihetkestä. Tiedän, että tänään hommaa on ihan iltaan saakka.

16.30

Päivän somejulkaisua eli postausta pitäisi alkaa pohtimaan, mutta en saa yhtäkään järkevää ideaa päähäni. Kysyn palvelustoveriltani apua, ja saamme muutamia ihan hyviä ideoita pohdittavaksemme. Mukavaa on se, että Varusmiessoittokunnassa myös hulluille ja oudoille päähänpistoille löytyy resursseja! Yhtäkkiä kesken ajatustyön saan viestin tuparyhmäämme: “Heroja sipaamaan”. Tajuan, että siivouspalvelu on ollut käynnissä jo kymmenen minuutin ajan. Kerään tavarani ja juoksen pää kolmantena jalkana yksikköön. 

(16.35 – Siivoan hiestä märkänä tuvan lattialistoja.)

17.00

Syön päivällistä ja nautin hetken lepotauosta.

18.00

Kotiutusjuhlan alkuun on puoli tuntia. Laitan kameran, objektiivit ja ladatut akut valmiiksi. Juttelen soittajien kanssa ja kyselen fiiliksiä. Kuulemma hyvä konsertti tulossa. Pari palaa suklaata naamaan ja eikun menoksi!

18.30

Kotiutusjuhla alkaa – menen lavalle taituroimaan kameran kanssa. Tuntuu mukavalta kuvata Showbandin ja Viihdeorkesterin ensimmäistä live-konserttia. Vaihdan objektiivin laajakulmaan ja lähden rohkeasti etsimään kuvakulmaa aivan lavan edestä. Bändien energia ja iloinen meininki ilta-auringossa välittyy kuviin asti. Tekniikkatiimin suunnittelemat valo- ja savutehosteet täydentävät hyvin otoksiani.

• 

• 

19.30

Tunti vierähtikin nopeasti. Isken muistikortin tietokoneeseen kiinni, avaan Lightroomin ja alan editoimaan kuvia. Alunperin suunnittelin ottavani vain noin kymmenisen kuvaa, mutta keikkahuumassa muistikorttini täyttyi yli 300 kuvalla. Huh.

20.00

Työtahti hidastuu pitkän päivän jälkeen. Silmän tottuessa kuviin en enää tiedä, mikä näyttää hyvältä ja minkä kuvan voi laittaa roskakoriin. Kuvien on tarkoitus tulla päivän postaukseen, minkä vuoksi niillä on hiukan kiire. Onhan tässä vain tunti aikaa iltavahvuuslaskentaan.

20.30

Kuvat alkavat olla jokseenkin valmiita, mutta vielä teksti uupuu päivän postauksesta. Alamme työstämään nopeasti tekstiä korpraali Tammisen kanssa. Yhden sanan etsinnässä kestää varttitunti. Taidamme olla aika väsyneitä.

20.59

Juoksemme takaisin yksikköön, iltavahvuuslaskenta alkaa. Postausta emme saaneet vielä julkaisukuntoon…

21.15

Saamme valittua kuvat ja tekstin valmiiksi. Julkaisemme valmiin tuotoksemme Facebookissa ja Instagramissa. Olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Kovan aikapaineen alla saimme lopulta päivän tehtävät valmiiksi. Joskus on hyvinkin suotavaa sanoa itselleen, että on aika mennä lepäämään, vaikka hommaa olisikin paljon. Tällä kertaa kuitenkin puristettiin tästä varusmiehestä viimeisetkin mehut ulos saavuttaaksemme timanttisen lopputuloksen.

• 

• 

21.30

Pitkän päivän jälkeen kaipaan vapaa-aikaa. Käyn suihkussa, pesen hampaat ja menen punkkaan makaamaan ja kuuntelemaan musiikkia. Tänään soittolistalta löytyy John Mayeria. 

22.30

Hiljaisuutta on kestänyt jo puoli tuntia, päätän siis mennä nukkumaan. Paljon saatiin tänään aikaan, mutta toivottavasti huomenna olisi hieman rennompi päivä. Toisaalta eipä ainakaan tunnu siltä, että takana olisi tylsä ja tulokseton päivä. Öitä!

• Tykkimies Lauri Heroja

Tykkimies Heroja on Varusmiessoittokunnan kiistaton valokuvausekspertti. Lähes kaikki tänä vuonna julkaistut mestariotokset ovat käyneet Herojan editointipöydällä. Tämä lahtelainen trumpetisti-basisti odottaa teekkariopintojen alkamista ja nauttii luonnossa liikkumisesta. Jos lähistöllä on hieno auringonlasku, tämä herra on sitä fiilistelemässä!

Teksti: Tuomas Puranen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten, Joakim Serkelä, Noora Niittymäki, Lauri Heroja, Purasen arkisto

Palvelukseni alkoi 8. heinäkuuta vuonna 2019. Oli lämmin aurinkoinen kesäpäivä, juuri sellainen kuin olisit mieluummin kavereiden kanssa ulkona. Olin noin puolenpäivän aikaan paikalla. Minua jännitti ihan yhtä lailla kuin muitakin. Jänniti mihin yksikköön minut tultaisiin sijoittamaan, se millaisia tupakaverini olisivat ja ylipäätään miten pärjäisin.

Suurin osa kavereistani oli mennyt jo talvella armeijaan, minkä vuoksi olin saanut kuulla heiltä paljon ‘’aamujen toivotuksia’’. Aikani oli jonossa koittanut. Ojensin palvelukseenastumismääräyksen hymyilevälle varushenkilölle, ja hän katsoi tietojani. Hän löi leiman paperiin jossa luki PSKRHK (= Panssarikranaatinheitinkomppania). Kun yksikköni oli selvillä, lähdettiin hakemaan varusteita. Minulle annettiin iso valkoinen säkki käteen, johon alettiin lappaamaan varusteita. Niitä tuli vaan lisää ja lisää kunnes säkki oli täpötäynnä. Otin säkin kantoon ja se painoi kuin synti. Kuulin kun takaa joku huusi vihaisella äänellä ‘’ÄLÄ RAAHAA SITÄ SÄKKIÄ’’. Onneksi pihalla odotti kuorma-auto, johon sen sai laittaa. Koko ensimmäisen päivän oli jatkuva kiire, koko ajan sännättiin paikasta toiseen ja täyteltiin lappuja.

Loppupäivä meni oikeastaan varusteiden laittamisessa kaappiin, tupakavereihin tutustuessa ja sopeutumisessa. Moni sanoo, että ensimmäiset kaksi viikkoa olisivat palveluksen raskaimmat, mutta minusta ne meni hyvin. Isoin haaste ehkä oli tottua elämään ‘’kommuunissa’’, että omaa yksityisyyttä on vähän. Siihenkin auttoi erittäin hyvä tupa. Suhtautumiseni palvelukseen alussa oli että 165 päivää ja sitten pois. Tämä kuitenkin muuttui alokasjakson aikana. AUK alkoi kiinnostaa ja huomasin että täällä onkin aika kivaa. Ensimmäinen tavoitteeni oli kuitenkin päästä valokuvausmieheksi, olihan siviiliammattini valokuvaaja. Hain erikoistehtäviin ja pääsin haastatteluihin. Yksi niistä oli Varusmiessoittokunta. Se oli muista paikoista ainut, jossa pääsisin suorittamaan aliupseerikurssin. Muutama viikko piti odotella vastausta, ja lopulta sain puhelimeeni viestin ‘’Onneksi olkoon…’’ Olin erittäin innoissani. Alokasjakso oli ohi ja olin pärjännyt hyvin. Oli aika muuttaa uuteen yksikköön!

Soittokuntaan tullessani sain lämpimän vastaanoton. Kaikki olivat avuliaita ja tulivat juttelemaan, vaikka he olivatkin tulleet edellisyönä myöhään keikalta ja porukka oli aika väsynyttä. AUK alkoi heti seuraavana päivänä. Alkuun oli paljon oppitunteja. Myös samaan aikaan piti lähteä Tuusulaan valokuvausmieskurssille. Kurssi on viikon mittainen; siellä saadaan valokuvausmiehen koulutushaaramerkki ja opitaan Puolustusvoimien toimintatavat sisällöntuotantoon. Kurssin aikana pääsin myös tutustumaan muihin tehtävään valituille. Kun kurssi oli ohi, oli aika palata metsään harjoittelemaan ryhmänjohtajan tehtäviä.

Koulutus oli todella tiivistä ja nopeatempoista, mutta meillä oli erittäin hyvät kouluttajat, jotka mahdollistivat kaikkien oppivan asiat. AUK1 kesti kuusi viikkoa, jonka aikana lähes aina oltiin metsässä harjoituksessa. Tämä kuuden viikon jakso huipentuu JoHaan eli johtamisharjoitukseen. Meillä oli ensin viisi päivää kestävä ampumaharjoitus, jonka jälkeen olisi JoHa-taistelu. Sairastuin kuitenkin viikonlopun aikana enterorokkoon. Olin koko viikon kipeänä, minkä vuoksi nämä jäivät valitettavasti minulta välistä. Parannuin kuitenkin viikon jälkeen ja pääsin osallistumaan JoHa-marssiin. Marssilla oli 12 erilaista rastia. Lähdimme aamulla noin puoli kuuden aikaan matkaan. Meitä oli kahdeksan taistelijaa samassa ryhmässä. Sää oli mainio ja matka taittui reipasta vauhtia – rastitkin menivät hyvin. Onneksi hyvä porukka! Keksimme marssin aikana oman marssilaulun, jota hoilotimme. Se oli myös meille muistutus juoda vettä. Yhteishenki ja sanonta ‘’kaveria ei jätetä’’ korostui marssin aikana. Kaikki auttoivat ja tsemppasivat toisiaan, jotta jokainen jaksaisi maaliin asti. Viimeisellä rastilla odotti “hypotermiatesti”. Ainoastaan maastopuku päällä menimme yhdessä järveen ja olimme siellä viisi minuuttia. Lokakuun alku kun oli, niin vesi ei mitenkään kauhean lämmintä ollut. Kun aika tuli täyteen ja saimme nousta sieltä pois, odotti edessä sauna, tosin pienen hölkkälenkin jälkeen. Tietenkin minulle nousi vielä korkea kuume samana iltana, mutta olihan harjoitus jo saatu päätökseen. Matkaa marssin aikana tuli noin 40 kilometriä. Se oli yksi raskaimmista kokemuksistani, joita olen armeijassa tehnyt, mutta samalla myös yksi hienoimmista muistoista.

Sotilasmusiikkialan AUK 2 painottuu viestintäpuoleen. Muun Varusmiesoittokunnan osalta tämä tarkoitti lisää keikkailua. Pääsimme myös käymään vieraana mm. Yleisradiolla, Tampereen mediapoliksella, Warner Musicilla ja Finnvoxilla. Tutustuimme heidän tiloihinsa ja kuulimme, mitä kaikkea ammattitasolla viestinnän parissa tehdään. Myös meidän konserttikiertueille tarvittiin julisteita, konsertteja piti markkinoida, ja lisäksi oli kuvauskeikkoja ja koulutuksia. Eli tekemistä kyllä riitti. Yksi kiertue, jossa itse olin mukana, oli Joulupop!. Se oli itselleni ensimmäinen kunnon kiertue, jossa olen ollut mukana täällä Varusmiessoittokunnassa. Keikkoja oli kolmella eri paikkakunnalla viikon ajan. Yleensä jos keikka on jossain kauempana, majoitumme toisessa varuskunnassa. Näin oli myös Joulupop! -kiertueen aikana.

Toinen hauska muisto tulee mieleen, kun olimme viikon komennuksella Pansiossa Laivaston soittokunnan apuna. Heillä oli juhlamusikaalikiertue kolmella eri paikkakunnalla, ja meiltä pyydettiin muutamaa viestintävarusmiestä ja teknikkoa apuun. Viikko alkoi keikkoihin valmistautumisella ja suunnittelulla. Päivät olivat pitkiä ja olimme yleensä myöhään takaisin Pansiossa. Yksi ilta meillä oli Seinäjoella keikka, ja tuttuun tapaan sekin loppui myöhään. Tämän jälkeen piti tietenkin purkaa ja pakata kaikki kyytiin. Kello oli noin puolenyön, ja meillä oli neljän tunnin ajomatka takaisin Pansioon. Onneksi oli useampi kuski, jotta pääsisimme turvallisesti perille noin aamuneljän jälkeen. Saimme nukkua puoleen päivään saakka, mutta koska olimme toisessa yksikössä, aamulla oli herätys normaalisti kello kuusi. Jatkoimme unia joka tapauksessa, mutta noin kahdeksan aikaa alkoi kuulua melua. Hetkeä myöhemmin huomasimme, että varusmiehet alkoivat harjoittelemaan taistelua rakennetulla alueella juuri sillä käytävällä, jossa nukuimme. No eihän siinä melussa enää unta saanut.

Vaikka välillä on joutunut selviämään vähilläkin yöunilla, on väsyneimmistäkin hetkistä jäänyt käteen arvokkaita muistoja. Kuvasimme myös meidän TJ0-biisille musiikkivideon. Se oli hyvin suunniteltu ja sitä oli hauska tehdä. Teimme töitä kuukauden ajan, ja viimeinen otto otettiin päätöskonsertissamme päivää ennen videon julkaisua. 1/19 saapumiserän Varusmiessoittokunnan oli aika kotiutua. Meidät oli ylennetty alikersanteiksi.

Meidän yksikköön oli tullut muista yksiköistä alikersantteja kouluttamaan alokasjakson ajaksi. Tammikuun kuudes päivä koitti, mikä tarkoitti uusien alokkaiden saapumista. Oli hauskaa kokea saapumispäivä uudestaan, kuitenkin eri perspektiivistä. Päivän aikana tapahtui paljon ja tekemistä riitti iltaan asti. Uusista alokkaista huomasi pienen jännityksen, mutta samalla myös reippauden. Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat nopeasti. Paljon oli opetettavaa asiaa, mutta he olivat nopeita oppimaan. Tänä vuonna tänne Parolaan ei kunnon talvea tullut. Vaikka lumesta emme kauheasti päässeet nauttimaan, pakkaselta emme harjoituksissa välttyneet. Kun alokasjakso oli päättynyt, oli aika laittaa tetsari (= taisteluliivi) kaappiin ja aloittaa erikoiskoulutuskausi. Aloimme valmistautumaan keikkoihin ja minun oli aika palata ryhmänjohtajan tehtävistä takaisin mediahommiin. Olimme lähellä ensimmäistä kiertuetta, mutta ne jouduttiin valitettavasti perumaan. Koska jatkossa olisimme 2 viikkoa metsässä, 2 viikkoa kasarmilla ja 2 viikkoa lomilla, täytyi soveltaa. Olihan meillä myös virka-aputehtävä. Varusmiessoittokunnan joukot menivät Poliisin avuksi Uudenmaan rajalle valvomaan liikennettä. Vaikka tehtävä itsessään ei ollut haastava, oli se kuitenkin jotain erilaista, mitä ei ihan kauhean useasti tule vastaan.

Ne reilut 11 kuukautta, mitä armeijassa olen ollut, ovat varmasti olleet erilaisia kuin monella muulla. Vaikka en ole tetsari päällä ja ase kädessä rynnännyt metsässä koko palvelustani, tekemistä on silti riittänyt aikaisesta aamusta iltamyöhään asti. Siisteintä on ollut se, että on päässyt hyödyntämään omaa siviiliosaamista ja opettamaan muita. On hieno tunne nähdä kun joku oppii opettamasi asian.

Meillä on nyt suurin viestintätiimi, mitä Varusmiessoittokunnassa on koskaan ennen ollut. Siitä voi päätellä, miten merkittävässä roolissa meillä viestintävarusmiehet ovat. Heille jää iso vastuu, mutta uskon vahvasti laadukkaaseen sisältöön ja jään innolla odottamaan, mitä jatkossa on tulossa. Olen itse oppinut aivan valtavasti uutta ja kasvanut myös ihmisenä. Vastoinkäymisiä tulee välillä, mutta niihin kyllä keksitään ratkaisu ja palvelustoverit ovat aina tukena. Vaikka olen yli 11 kuukautta täällä aikaa viettänyt ja nauttinut palveluksesta, on aikani silti seuraavaksi siirtyä reserviin. Edessä odottaa uudet seikkailut, mutta ihan varmasti joku päivä puen vielä kurkkusalaatin ylleni!

• alikersantti Tuomas Puranen / TJ 6

Alikersantti Puranen on Varusmiessoittokunnan kiistaton rötinäkeisari ja mies lukuisten potrettien takana. Puranen ei turhia kovastakaan paineesta stressaa – viimeisetkin minuutit käytetään lepäämiseen. Tämä sotilas jättää vuolaasti oman punkkansa ja palvelustoverit taakseen, sillä eiväthän kesäloma ja myöhäiset aamuherätykset yksinkertaisesti vain sovi alikersanteille. Herra alikersantin siirtyessä reserviin yksikön änärikuninkaan*  paikka vapautuu ja viestintätiimin täytyy selvitä keskenään ilman (ali)upseeristoa.

*änäri = Suosittu videopeli, jossa pelataan jääkiekkoa.

Teksti: Luukas Viskari
Kuvat: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Harjoitustilassa harjoitellaan. Tauoilla napataan kupillinen kahvia ja käydään vaikkapa ulkona haukkaamassa happea. Sama toistuu monta kertaa päivässä, viikossa ja kuukaudessa. Mihin tällä tähdätään? Onko Showband nykyään bändi ilman show’ta, vaiko yhtye lainkaan?

Bassolinjat groovaavat, kitarat kisailevat sooloillaan. Koskettimet tuovat soundeillaan yhteissointiin uusia ulottuvuuksia ja puhaltimet riffittelevät tiukasti sekä rummut ja lyömäsoittimet pitävät koko paketin kasassa. Tämän kaiken ylle on laulajien helppo rakentaa melodiaa. Vaikka Showband ei ole tämän kevään aikana päässyt näyttämään energiaansa yleisölle, show´n luonne ei jäisi kenellekään epäselväksi, jos kurkistaisi yhtyeen treenikselle Parolannummella.

Kun helmi-maaliskuun taitteessa saimme tietää, mikä on yhtyeemme syyskuuhun asti, harteillemme laskeutui jokavuotinen taakka. Kokoonpano on jo vuosia ilahduttanut ja riehaannuttanut koko kansaa massiivisen energisillä keikoillaan. Aikaisemmat kokoonpanot ovat nostaneet riman korkealle, minkä vuoksi meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ylittää se. Tehtävämme palvella yleisöä loppuillan huipennuksena, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaatii jokaiselta paljon. Taakka ei ole raskas, kun sen jakaa koko yhtyeen kanssa. Showbandissä ei löysäillä – ja kuten aina ennenkin, tavoitteena on olla kaikkien aikojen paras Showband.

• 

• 

• 

Mutta kuten kaikki jo tietävätkin, tänä keväänä show on pitänyt luoda uudella tapaa. Enää ei riitä, että ohjelmisto on rautainen ja se esitetään antaumuksella. Enää ei voi laulattaa yleisöä ja tanssittaa heitä musiikin tahtiin. Mitä se tekee sotilassoittajan motivaatiolle? Se ei tietenkään laske, vaan jäyhinkin basisti sisuuntuu, että nyt jos koskaan on aika laittaa kaikki likoon.

Varusmiessoittokunnan saapumiserän I/20 teema on ollut tehdä jotain pysyvää. Videomuotoon tehtyjä julkaisuja on enemmän kuin koskaan ennen, ja niin tilanne todennäköisesti tulee jatkumaankin. Vaikka ennen 110 % on pitänyt ladata yhteen hetkeen, homma ei ole yhtään helpottunut, kun ollaan siirrytty studiomaiseen työskentelyyn. Julkaistava materiaali on muutamaa päällekkäistä äänitystä lukuunottamatta koko yhtyeen live-ottoja, joissa piileekin haasteensa. Miten saada yleisön ja yhtyeen välisen vuorovaikutuksen intensiteetti kasarmioloissa tehtyyn äänitteeseen ja videoon? Ja vieläpä siten, että sitä katsomaan ja kuulemaan voi palata vielä vuosia myöhemmin.

Monet ihailevat muusikoita, kuinka synnynnäisen lahjakkaita he ovat. Usein muusikko vastaa siihen kuitenkin, että harjoittelulla on ollut suurin merkitys. Showband tavoittelee timanttista lopputulosta. Se ei tule millään muulla kuin kovalla työllä. Nykyään harjoitella täytyy vielä kahta kovemmin, jotta sen tulos kestää kauemminkin kuin yhden keikan ajan. Onneksi tätä työtä on taltioimassa huikeat tekniikka- ja viestintätiimin jäsenet, joiden ammattitaito hakee vertaistaan.

Showband ei kuitenkaan ole vakavamielinen kone, jossa paiskitaan niska limassa töitä. Bändin olemassaolon tärkein syy on tuoda hymy ihmisten kasvoille ja irtaannuttaa kuulija hetkeksi arjesta. Tanssijalan saa vipattamaan, kun postiivisuus huokuu esiintyvästä yhtyeestä, oli se sitten isolla lavalla tai älypuhelimen ruudulla.

Kuten kaikessa Puolustusvoimien toiminnassa, niin myös Showbandissa tärkeintä on joukon yhteistoiminta. Musiikki ei ole yksilölaji, eikä mikään välity ulospäin niin selkeästi kuin yhtyeen keskinäinen kemia. Vaikka bändimme on täynnä virtuoottisia muusikoita, paras soittaja tuo toisen soittajan parhaat puolet esiin. Näin kun pidämme yhteishengestä huolta, soivaan lopputulokseen huokuu yhteinen intomme ja palava halumme antaa kaikkemme.

Oli työn alla sitten suomalaista räppiä, 70-luvun groovea, tarkkaan hiottua poppia tai rockin klassikoita, tekemisestämme ei vauhtia puutu. Sana “show” kutittelee jatkuvasti alitajuntaamme ja ohjaa toimintaamme. Sille voi löytää muitakin merkityksiä kuin varsinaisen esiintymisen. Show on pikemminkin mentaliteetti, jonka raameissa työskentelemme palveluksemme ajan. Kaiken täytyy olla isompaa, parempaa, menevämpää ja hiotumpaa. Vaikka joskus 16-henkisen kokoonpanon harjoittaminen mahdollisimman tehokkaasti on kuin yhtä show´ta, ne hetket, kun soitamme harjoitellun settilistan läpi tai näemme ensimmäistä kertaa uuden videomme, tuovat jokaiselle toivoa, että ehkä se tapahtuu vielä joskus tämän kesän aikana. Showband on valmiina keikoille!

• Jääkäri Luukas Viskari

Jääkäri Viskari on 23-vuotias lahtelaislähtöinen ammattimuusikko, joka toimii Varusmiessoittokunnassa Showbandin kitaristina sekä vannoutuneena kivääritaitoryhmäläisenä. Palveluksensa aikana hän on kunnostautunut ainakin tupansa nopeimpana herääjänä.

Teksti: Juho Rasimus
Kuvat: Puolustusvoimat / Niko Tamminen, Selina Winsten, Lauri Heroja

Hälvälän harjoitusalueella pidetyn kahden viikon mittaisen maastoharjoituksen ensimmäinen viikko kului eri kokoonpanojen harjoitusten parissa. Sunnuntaina harjoitusten päätteeksi oli kuitenkin aika pakata soittimet, sillä seuraavana päivänä alkaisi Varusmiessoittokunnan jokavuotinen jääkäriharjoitus.

Harjoituksen tarkoituksena on sekä syventää ja harjoittaa jo opittuja sotilaan tietoja ja taitoja että perehtyä täysin uusiin kiemuroihin. Suurimpana uutena kokonaisuutena tulisi olemaan taistelu rakennetulla alueella. Ennakkoon viikon ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta ja sääennusteiden mukaan kelikin tulisi olemaan mitä mainioin koko viikon ajan.

Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli koulutusta yhteensä kolmella eri rastilla. Rastien aiheet olivat kevytkonekivääriin (KVKK) tutustuminen, taistelu rakennetulla alueella (myöhemmin TRA) ja köysilaskeutumisen perusteet. KVKK-rastilla käytiin läpi aseen toiminta, osat, purkaminen ja kokoaminen sekä aseen muuta peruskäsittelyä – asioita, joiden tulee olla tiedossa ennen aseella ampumista. TRA-rastilla harjoiteltiin rakennusten ympärillä liikkumista, kulmien ottamista haltuun ja oven läpi hyökkäämistä. Harjoitusalueen huoltorakennukset ja pistooliradan ampumakatos tarjosivat näihin oivalliset puitteet. Viimeisellä rastilla opeteltiin solmimaan köydestä turvalliseen laskeutumiseen soveltuvat valjaat, kiinnittymään köyteen kahdeksikkoa käyttäen ja liikkumaan köydessä oikealla tavalla. Ohjelmaltaan orientoivan maanantaipäivän jälkeen oli hyvä suunnata katse loppuviikon tositoimia kohti.

Tiistaina omalla osastollani oli vuorossa lisää ammunta- ja aseenkäsittelykoulutusta. Aamun alkajaisiksi siirryttiin ampumaradalle 50 metrin penkalle ja harjoiteltiin erilaisia pystystä suoritettavia ammuntoja. Ohjelmassa oli mm. erilaisten käännösten jälkeen ampuminen ja laskeutuminen polvelle ampuma-asentoon. Aluksi ajatus kovilla ladatuista ja kääntyilevistä aseista tuntui jännittävältä, mutta pieni jännitys konkretisoi piippukontrollin ja vaihtimen oikean käytön tärkeyden. Aamupäivällä otettiin myös lisää tuntumaa KVKK:n kanssa toimimiseen, kun aseet otettiin kantoon ja läheisessä metsässä käytiin harjoittelemassa syöksymistä ja ryömimistä niiden kanssa. Tämän jälkeen tavallinen rynnäkkökivääri tuntui lähes höyhenenkevyeltä.

• 

• 

Lounastauon jälkeen ohjelmassa oli ammuntoja tilanneradalla. Hiekkakuoppaa muistuttavalle alueelle oli rakennettu erilaisia esteitä, joiden taakse piti asettua ampumaan eri puolille sijoitettuja kohteita eli tässä tapauksessa ilmapalloja. Radalle oli myös rakennettu huoneita oviaukkoineen, joista mentiin sisälle maanantaina opetellulla tavalla. Huoneet tarkastettiin ja kohteet tuhottiin niiden sisältä. Melkein kaikki aamulla opetellut ampumatavat tulivat radalla käyttöön. Iltapäivän päätteeksi pääsimme vielä tutustumaan toiseen uuteen aseeseen, Glock 17 -pistooliin. Päivällisen jälkeen loppuilta kului kauniin keväisessä säässä tukikohtapalvelun ja seuraavaan päivään valmistautumisen merkeissä.

Keskiviikkona oli räjäytyskoulutuksen vuoro. Kouluttajamme kapteeni Latvalan johdolla siirryimme parin kilometrin päähän tukikohdastamme rauhaisalle metsätienpätkälle, joka tulisi toimimaan päivän koulutuspaikkana. Aamupäivän aikana tutustuimme aikatulilangan ja nallin toimintaan, asentamiseen ja tulilangan oikeaan sytyttämiseen. Jo pelkästä nallista lähti kiitettävä posaus, joka voimistui eksponentiaalisesti, kun jokainen sai räjäyttää nallilla oman 60-grammaisen TNT-panoksen. Lounaan jälkeen tutustuttiin vielä erilaisiin räjähdysaineisiin ja erilaisten panostyyppien tehokkuuteen. Koulutuspäivän johtopäätös: 800 grammaa PENO-muoviräjähdettä riittää hyvin halkaisemaan kuutiometrin kokoisen kiven lukemattomiin osiin, kun taas 120 grammaa TNT:tä pintapanoksena ei välttämättä riitä katkaisemaan puunrunkoa. Valitse siis panostyyppisi ja räjähdysaineesi huolellisesti ja tarkoituksenmukaisesti!

Torstaina, viimeisenä varsinaisena harjoituspäivänä, osastollani oli vuorossa vielä viikon jännittävimmältä vaikuttanut koulutus: laskeutumiskoulutus. Aamulla seisoessamme laskeutumistornin varjossa, mielessä pyöri vain ajatus: “Tuolta sitä pitäisi kohta tulla alas.” Ennen sitä solmittiin valjaat maanantaina opetetulla tavalla, ja solmujen tarkistuksen jälkeen kiipeäminen torniin saattoi alkaa. Kuten monessa muussakin asiassa, ensimmäinen kerta on aina pahin. Seisoessani kevyesti huojuvan tornin huipulla ja kiinnittyessäni laskeutumisköyteen, rehellisesti sanottuna jännitti. Reunan yli päästyäni ja muutaman askeleen alas seinää otettuani olo kuitenkin alkoi rentoutumaan ja päästessäni alas mieli teki jo kiivetä takaisin ylös. Torniin saikin kiivetä päivän aikana monta kertaa, kun sieltä tultiin alas ensin ilman ylimääräisiä varusteita, sitten rynnäkkökiväärin kanssa ja lopulta täydessä taisteluvarustuksessa. Ensimmäiset laskeutumiset tehtiin tornin kaltevalta seinältä, mutta iltapäivän lopuksi pääsimme vielä pystysuoralle puolelle kokeilemaan ikkunoiden yli hyppimistä ja niistä sisälle menemistä.

Päivä aurinkoisessa ja lämpimässä, melkein kesäisessä säässä oli mielestäni lähes ihanteellinen tapa päättää jääkäriharjoituksen varsinainen koulutusosuus. Torstai-illan ohjelmassa oli enää tukikohdan siivoamista, varusteiden pakkaamista ja muuta valmistautumista perjantaiaamuna koittavaa lähtöä varten. Vaikka teltassa nukkumisessa ja maastossa toimimisessa on oma viehätyksensä, kyllä kahden makuualustalla teltassa nukutun viikon jälkeen uni omassa tuvassa ja punkassa maittoi paremmin kuin koskaan ennen.

Harjoitusviikko oli sisällöltään täysin erilainen verrattuna tässä vaiheessa jo hyvin tutuksi tulleeseen soittokunnan arkeen. Missään nimessä se ei kuitenkaan hävinnyt sille yhtään, päinvastoin. Viikon aikana sai harjoittaa lisää jo peruskoulutuskaudelta tuttuja taistelijan taitoja ja kokea paljon uutta. Etenkin räjäytyskoulutuksen itse asennetut panokset ja tunne taisteluvarustuksen kanssa laskeutumisesta tulevat varmasti olemaan niitä asioita, jotka muistaa vielä pitkän aikaa palveluksen jälkeenkin.

• Jääkäri Juho Rasimus

Jääkäri Rasimus on 20-vuotias lyömäsoittaja Savonlinnasta, jonka voit löytää Konserttisoittokunnan takaosasta milloin minkäkin kapistuksen ääreltä. Vapaa-ajalla hän nauttii musiikin kuuntelusta, kirjojen lukemisesta sekä lähialueiden tutkailusta polkupyörän selästä käsin.