Category Archives: Yleinen

Yy, ja kaa, ja yy kaa koo nee…

Teksti: Veeti Kainulainen
Kuvat: Puolustusvoimat / Aila Henriksson, Julia Röyttä

Aliupseerikurssi kakkonen alkaa olla jo puolessa välissä, ja ensimmäiset keikat ovat takanapäin. Eri linjat tapahtumatuotannosta äänenjohtajiin ovat päässeet haastamaan itseään, mutta erityisesti kapellimestarialiupseerikurssille konserttikokonaisuudet ovat niitä koetuksia, joita varten partituurista, kapellimestarin yleisnuotista, etsitään musiikillisia oivalluksia ja harjoitetaan orkesteria soittamaan hiljempaa huilusoolon aikana. Yleisö näkee minusta vain hienosti laskostuvan paraatipuvun selkämyksen, mutta etumaastossa jokaista liikettäni vahtaa herkeämättä parikymmentä silmäparia. Hätää ei kuitenkaan ole, vaan biisin käynnistyttyä jäljellä on vain musiikkia.

Tunnelmia Hyvinkään Kevyellä käyntiin -konsertista. Etualalla esiintyy oppilaskorpraali Anni Vesterinen.
Kuva: Puolustusvoimat / Aila Henriksson

Ensimmäisenä tulikokeena toimi Kevyellä käyntiin -viihdekonsertti Hyvinkäällä, jota alettiin valmistella jo kurssia edeltäneellä VMP-jaksolla (vapautettu muusta palveluksesta, korona-ajan lomajakso). Kotioloissa tutkittiin muutamia partituureja ja pohdittiin konsertille nimeä. Nimiehdotuksia pohdittiin linjan aivoriihessä aina yön pikkutunneille saakka, ja toiminnan tehokkuus vaihteli vakavasta mietinnästä huumoripitoiseen sarjatuleen. Ö-mappiin nimistä jäivät esimerkiksi Reivilauantai, Laulujen lehtikasa, Synkkää syksyä ja Varusmiehet viihteellä.

Kasarmioloihin palattuamme alkoi todellinen urakka partituurien kopioinnista päivittäisiin orkesteriharjoituksiin. Konserttien taiteelliseen suunnitteluun kuului varsinaisen johtamisen lisäksi niin kappaleiden valintaa, biisijärjestyksen säätämistä kuin käytännön järjestelyjä tapahtumatuotantolinjan kanssa. Kapellimestari on vastuussa esiintymisen taiteellisista järjestelyistä. Musiikin lisäksi on ajateltava juontojen sijoittelua, konsertin draaman kaarta ja soittajien tilannetta. Keikan alussa ei ehkä kannata soittaa pitkää ja raskasta kappaletta, jonka jälkeen soittajien naamat on kulutettu loppuun.

Varsinaisen keikkapäivän koittaessa työ ja odotus palkittiin: Hyvinkäällä odotti innokas konserttiyleisö ja hieno keikka. Pukuhuoneessa kaivaessani tahtipuikkoa laukun pohjalta tunsin ylpeyttä: tätä on odotettu alokasjaksosta lähtien! Viihdekonsertissa jokaisella kapellimestarioppilaalla oli johdettavanaan puhallinorkesterikappaleiden lisäksi laulusolistien kappaleita, joissa orkesteriin upotettiin myös bändilinjan soittajia. Monipuolinen musiikki haastaa käyttämään erilaisia johtamistyylejä genren mukaan: kompin kanssa ei ehkä kannata johtaa jokaista iskua ulos, sillä on tehokkaampaa näyttää enemmän pitkiä linjoja ja rytmisiä kuvioita. Laulusolisti tuo kuvioihin oman mausteensa, ja kontakti laulajaan on elintärkeä kappaleen aikana.

Oppilas Kainulainen johtamassa orkesteria Kevyellä käyntiin konsertissa. Etualalla laulaa oppilas Aliisa Jämsä.
Kuva: Puolustusvoimat / Aila Henriksson

Viihdekonsertin jälkeen edessä oli Riihimäen kirkossa pidetty Kauneimmat virret -konsertti. Kapellimestareilla oli konsertissa aiempaa isompi rooli, sillä edellisvuosina konsertissa on kuultu pelkästään puhallin- ja jousiäänenjohtajalinjojen sovituksia. Keikan tarkoituksena on tutustuttaa soittajia sovittamisen maailmaan ja tarjota arvokasta kokemusta pienyhtyeen harjoittamisesta. Tällä kertaa mukana olimme myös me kapellimestarioppilaat laajempine kokoonpanoinemme ja omine sovituksinemme.

Sovitusprosessi käynnistyi edellä mainitun VMP-jakson aikana, ja valmiit sovitukset jaettiin soittajille kasarmijakson toisella viikolla. Oman sovituksen kanssa työskentely on toisaalta helpompaa ja toisaalta vaikeampaa: oman kättensä jäljen hahmottaa ja muistaa paremmin, mutta sen tuottaminen valmiiksi asti on tuskallinen prosessi. Aina voisi tehdä hieman parempaa harmoniaa ja hioa dynamiikkaa, mutta onneksi ikuisen jahkailun katkaisee deadline, jonka jälkeen sovitus on saatava ulos. Esitimme kirkossa virsien lisäksi Mozartia, renessanssimusiikkia ja orkesterille sovitetun pianokappaleen, joista jokainen oli sovittajansa näköinen esitys.

Horisontissa siintää jo kapu-AUK:n kovin rypistys eli kertausharjoitusviikko, jolloin oppilaiden lisäksi johdettavaksi saapuu ryhmä reserviläisiä viikoksi, jonka aikana esitetään neljä konserttia kahdella eri ohjelmistolla. Odotan kyseistä viikkoa innolla, vaikkakin työmäärä on päätä huimaava ja tuleva lomaviikko meneekin tehokkaasti tikkua heilutellen ja partituureja selaten.

Oppilas Kainulainen AUK 1 -kauden JoHa-marssin tunnelmissa.
Kuva. Puolustusvoimat / Julia Röyttä
  • Oppilaskorpraali Veeti Kainulainen

Nuotistovastaavana toimiva oppilaskorpraali Kainulainen tunnetaan yksikön kovimpana teehifistelijänä. Siviilissä hän opiskelee oikeustiedettä Aurajoen maisemissa ja harrastaa kuorolaulua sekä miekkailua. Vaikka kapu-AUK siirsi trumpetistin takapenkistä korokkeelle, on Kainulaisella aina paikka trumpettisektiossa.

AUK 2 – Tottumista uuteen, turvautumista vanhaan

Teksti: Elisa Soikkeli
Kuvat: Puolustusvoimat / Olli Erlund

Kuva: Puolustusvoimat / Olli Erlund

Aliupseerikurssin toinen puolisko on käynnistynyt tohinalla! Tuntuu mukavalta ja innostavalta palata soittamisen pariin kuukauden metsäilyn jälkeen. Kaikilla taistelijoilla ei kuitenkaan ollut VMP- eli lomajaksolta palatessa edessään palaaminen soittamiseen tai samanlaiseen palvelukseen kuin aliupseerikurssia edeltäneellä soittotoiminta- eli E-kaudella.

Sotilasmusiikkialiupseerikurssilla on neljä linjaa: kapellimestarilinja, tapahtumatuotantolinja, viestintälinja sekä äänenjohtajalinja, joka vielä jakautuu neljään: bändin äänenjohtajiin, lyömäsoitinten äänenjohtajiin, jousisoitinten äänenjohtajiin ja puhallinsoitinten äänenjohtajiin. Omalla kohdallani edessä oli oboesektiona toimimisen lisäksi siirtyminen bändin äänenjohtajalinjalle.

Aliupseerikurssin alussa tiedustelin konserttisoittokunnan (tutummin KONSK:n) kapellimestarilta yliluutnantti Juhani Valtasalmelta mahdollisuuksistani päästä laulamaan AUK:n aikana. Seuraavalla viikolla kävin antamassa ääninäytteen bändilinjan vetäjälle kapteeni Henry Perälälle sekä yliluutnantti Valtasalmelle. Kuulemassa olivat myös edeltävän 1/19 saapumiserän varusmiessoittokuntalaiset, nyt täällä työskentelevät sopimussotilas vänrikki Rauhala sekä viestintälinjan kouluttajana toimiva kersantti Jokilampi. Ääninäytteeni ei ollut lähelläkään omaa parastani, mutta torjumisen sijaan sainkin palautteeksi: ”No, kyllä sulle bändilinjalta tilaa löytyy.”

Siirtyminen orkesterista bändiluokkiin on ollut yhtä aikaa valtavan mukavaa ja innostavaa sekä erittäin turhauttavaa. Olen kehittynyt soittajana vuoden aikana huimasti, joten bändilinjalle siirtyminen tuntui aluksi huonolta idealta: soittaminen on sujunut tähän asti hyvin, miksi turhaan muuttamaan toimivaa kaavaa? Samaan aikaan kun soitto on sujunut ja onnistumisen kokemuksia on tullut, takaraivossa on möllöttänyt toive laulamaan pääsemisestä. Nyt kun olen vihdoin päässyt tekemään intissä molempia, niin hommaa kyllä riittää!

Kuva: Puolustusvoimat / Olli Erlund

Palvelus alkaa kaikilla kahdeksalta, jolloin olen bändilinjalta ehtiessäni osallistunut puhaltajien tunnin mittaiseen aamulämmittelyyn. Lämmittely alkaa kropan herättelyllä: venyttelyllä ja hengitysharjoituksilla, joiden jälkeen ollaan viritetty ja tehty esimerkiksi asteikkoharjoituksia. Kun yhteinen vire on hallussa ja kaikilla on soittimet lämpiminä, siirrytään soittamaan tulevien keikkojen ohjelmistoista vaikeita kappaleita tai pätkiä niistä.

E-kaudella totuin konserttisoittokunnan säännölliseen treeniaikatauluun: aamupalan jälkeen oli noin tunnin oma lämmittelyaika, jonka jälkeen stemmaharjoitukset ja/tai koko kokoonpanon yhteinen harjoitus lounaaseen saakka. Lounaan jälkeen KONSK soitti vielä kolmesta viiteen tuntia. Nyt AUK:n alussa on ollut tunne, että pitäisi olla kamalasti tekemässä ihan kaikkea koko ajan: sovita sitä, harjoittele tätä – ja joo, blokkaatko vielä tuon. Aikatauluttaminen ja asioiden aloittaminen on ollut välillä vaikeaa, sillä bändien treeniaikataulut poikkeavat KONSK:n normipäivästä lähes kaikessa.

En varmasti ollut ainoa, jota mietitytti mitä AUK 1 -kuukauden lähes täydellinen soittamattomuus tekee soittokunnolle. On ollut helpottavaa huomata, kuinka nopeasti oma soundi ja yhteinen vire paranee jo viikonkin yhtäjaksoisen soiton ansiosta. On myös ollut erittäin palkitsevaa kuulla yliluutnantti Valtasalmen kehuja puupuhaltajien aamustemmisten yhteydessä – me soimme hyvin yhteen ja aamuharjoituksissa saadaan aina jotain konkreettista aikaan, esimerkiksi edistymistä vaikeiden kappaleiden kanssa. Orkesteriharjoituksiin on myös helpompi mennä, kun on oman yksilötreenin lisäksi harjoitellut keikkaohjelmistoa muidenkin sektioiden kanssa. Koska olen itse koko sektioni, pienemmässä porukassa soittamisen tärkeys korostuu. Kun omia juttuja treenaa sekä itse että pienellä porukalla, yhteissoitto on vaivatonta ja tuloksia syntyy enemmän lyhyenkin yhteisen treenin aikana!

Itselleni haastavuutta aliupseerikurssin ensimmäisen viikon aikana on tuonut ainakin oboensoiton ja laulun yhdistäminen. Halusin päästä tekemään mahdollisimman paljon kaikkea, ja nyt onkin lautanen kukkuroillaan. Välillä kahteen paikkaan repeäminen yhtä aikaa ei onnistu mitenkään, mutta tähän mennessä olen kyennyt suhteellisen hyvin osallistumaan sekä orkesteri- että bänditreeneihin.

Kuva: Puolustusvoimat / Olli Erlund

Toinen minut hiukan yllättänyt vaikeus on ollut tulevien konserttien kappaleiden sovittaminen. Sekä musiikinteorian opiskelua että kokemusta erilaisten sovitusohjelmistojen käytöstä minulta löytyy vain puolen lukukauden verran, mikä vaikeuttaa – tai ainakin hidastaa – sovituksen tekemistä. Täältä onneksi löytyy paljon apukäsiä ja apua olen saanutkin!

Yksi parhaista asioista soittokunnassa on mielestäni täällä palvelevien ihmisten erilaiset taustat. Toisaalta tämä luo myös vaikeimpia tilanteita, kun ihmisten reagointi- ja käyttäytymistavat vaihtelevat kamalasti. Kun toisen kanssa läppää voi heittää vaikka miten päin, jonkun muun kanssa ei mikään kommunikointi tunnu onnistuvan. Erilaisista taustoista on eniten hyötyä, kun haluaa oppia uutta. Oli kyse sitten neulomisesta, järjestötoiminnasta tai jazzfraseerauksesta, täältä kyllä löytyy tietoa ja apua. Itse vuorostani kerron mieluusti kierrättämisestä ja sen hyödyistä, sekä neuvon mistä mikäkin lajittelupiste yksiköstämme löytyy!

Odotan innolla tulevia keikkoja – olivatpa ne sitten konsertisaleissa tai kotisohvilta seurattavissa. Toivottavasti pääsette kuulemaan meitä! Siihen asti: pysykää turvassa ja peskää käsiä!

Kuva: Puolustusvoimat / Olli Erlund
  • oppilaskorpraali Elisa Soikkeli

Oppilaskorpraali Soikkeli on varusmiessoittokunnan innokkain kierrättäjä, jolta tullaan kysymään metalliroskiksen sijaintia sekä hiusdonitseja. (Joita saa nykyisin muuten maasto- ja intin päiväpeitekuosisina!) Vapaa-ajallaan tämä yhden soittajan oboesektio pitää herkullisen ruoan laittamisesta, koirien kanssa ulkoilemisesta ja käsitöiden tekemisestä. Tällä hetkellä hän ikävöi Espanjassa au pairina työskentelevää siskoaan ja odottaa lomia, joilla pääsee syömään granaattiomenoita ja muita satokauden antimia!

Kaikki hyvä päättyy JoHaan

Teksti: Anni Lakaniemi
Kuvat: Puolustusvoimat / Julia Röyttä, Lauri Heroja

JoHassa vihollisjoukon muodostivat Varusmiessoittokunnan reserviläiset.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Syyskuisena sunnuntai-iltana kävelin jännittynein mielin viimeistä ylämäkeä kohti kultaista kotiyksikköä. Seuraavasta kiinniolojaksosta tulisi raskas ja mietin itsekseni: “Jos tästä selviän, selviän mistä vaan.” Edessä oli aliupseerikurssin ensimmäinen osa.

Kurssi lähti käyntiin ryhmänjohtajan tehtävien opettelemisella ja johtajan roolin omaksumisen harjoittelemisella. Opeteltavaa oli paljon ja aika oli rajallinen. Kaikkia tilanteita oli käytettävä hyödyksi. Ensimmäisen viikon lopulla taisteluharjoituksessa, kun ensimmäiset aliupseerioppilaat opettelivat ryhmänjohtajana ryhmittymiskäskyjen antamista, asemassa odottavat palvelustoverit käyttivät ajan hyödyksi lukemalla Ryhmänjohtajan käsikirjaa. Yön kipinävuorojen aikana taottiin taas päähän Yleistä palvelusohjesääntöä.

AUK 1/20 kurssin johtajana toimii kapteeni Jyrki Latvala.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Kurssin toisella viikolla suuntasimme kohti Hälvälää johtamisharjoitukseen eli JoHaan valmistavaan taisteluharjoitukseen. Joka päivä opimme erilaisia taistelumenetelmiä. Maanantaina puolustustaistelua, tiistaina tuliylläkköä, keskiviikkona viivytystaistelua ja torstaina hyökkäystaistelua. Päivät olivat pitkiä ja raskaita – jokainen taistelumenetelmä harjoiteltiin niin monta kertaa, että se oli kaikille varmasti selkeä. Viikonloppuna väsyneet taistelijat palasivat kasarmille palautumaan ennen kymmenen päivän koitosta, Hätilän ampumaleiriä ja itse JoHaa.

Hätilän ampumaleiri oli kertausta jo aiemmin opituista asioista, mutta uutena asiana tuli esimerkiksi ilmatorjuntakonekiväärillä ampuminen. Ampumaleiri päättyi ja oli aika siirtää ajatusmaailma kohti johtamisharjoitusta. Torstaina iltahämärällä saavuimme busseilla Hälvälän harjoitusalueelle. Sinä iltana saunoimme ja valmistauduimme henkisesti seuraavaan päivään. JoHa tulisi olemaan todellinen kokemus.

Perjantaiaamuna kuittasimme itsellemme KASI-liivit eli simulaattorijärjestelmän, jonka kiinnitimme taisteluliiveihin ja kypäriin. Niiden avulla saisimme tietää, miten vihollisen hyökkäystoiminta on mahdollisesti vaikuttanut meidän oppilaiden fyysiseen toimintakykyyn. Reserviläiset saapuivat temmellyksen keskelle vastaanottamaan samaiset liivit ja muut taisteluvarusteet. He toimivat johtamisharjoituksen aikana vihollisenamme. Kun olimme valmiita, marssimme kohti tulevaa tukikohtaamme ja paikalle saavuttuamme lähdimme määrittämään lähipuolutusasemia. Lisäksi suoritimme teltan kasaamisen ja suoja-asemamme naamioimisen. Kello 19.00 kaikki Alfa- ja Bravo-joukkueiden ryhmät olivat käskynantomuodossa valmiina vastaanottamaan käsky: “Johtamisharjoituksen sovellettu vaihe alkaa, suojatkaa kuulonne.”

Seuraavan yön aikana vihollisuhka oli äärimmäisen korkea. Koko ajan molemmista joukkueista oli toiminnassa kaksi kiertoparivartiota, neljä poterovartiota ja jokaista telttaa kohden yksi lähivartiomies suoja-aseman ympärillä vihollisen tiedustelijoiden varalta. Yö meni suurimmaksi osaksi hälytysten keskellä puolustusasemissa tai vartiovuorossa. Yksikään taistelija ei nukkunut tuntia kauempaa. Seuraavana aamuna lähdimme ennen auringonnousua kohti taistelujamme. Kaikki mitä harjoittelimme JoHaa valmistavan harjoituksen aikana, suoritimme päivän aikana, vastustajan vaanimana. 

Poterovartiossa ei kelpaa vain istuskella.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Taisteluiden jälkeen oli vuorossa legendaarinen JoHa-marssi! Lähdimme matkaan ryhmämme kanssa klo 7.15. Suunnistimme rastilta toiselle erilaisia tehtäviä suorittaen – päivä oli aurinkoinen ja kaunis. Söimme matkan puolessa välissä lounaan ja jatkoimme matkaa. Suoritimme marssin hyvässä hengessä ja ilman onnettomuuksia. Viimeiselle rastille eli hypotermiatestiin saavuimme viiden aikaan iltapäivällä. Menimme maastopuvuissa jonossa käsi kädessä järveen seisomaan muutamaksi minuutiksi ja sieltä noustuamme puristimme suurimmat vedet vaatteistamme, laitoimme ne takaisin päälle ja lähdimme nostamaan sykettä. Tämän jälkeen koitti ansaittu sauna.

Legendaarinen soittokunnan henki ei puuttunut tästäkään harjoituksesta.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Johtamisharjoituksen viimeisenä päivänä heräsimme klo 3.55 aamuyöllä ja lähdimme marssimaan kohti loppukoitosta. Pihalla satoi vettä ja väsymys oli vahvasti läsnä, mutta muutaman kilometrin ja hieman reitistä poikenneen suunnistuksen jälkeen olimme suuren mäen juurella. Sieltä alkoi JoHan viimeinen koettelemus eli pikamarssi mäen huipulle. Se oli nopea mutta rankka suoritus. Mäen päällä katsoin maisemia ja tunne oli surrealistinen. Harjoitus, jota olin jännittänyt peruskoulutuskaudesta asti oli nyt ohi. Itsevarmuus omasta tekemisestä oli huipussaan, vaikka jalat tuntuivat pettävän hetkellä minä hyvänsä ja sydän hakkasi tuhatta sataa. Tunsin oloni helpottuneeksi. Selvisin!

JoHan aikana jokaisella kertyi kilometrejä
marssimittariin varmasti ainakin puolisen sataa.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

JoHan aikana tehtiin paljon asioita, jotka olivat kaukana omalta mukavuusalueeltani, kuten kosteassa ja kylmässä poterossa makaaminen kolmelta aamuyöllä laukausten paukkeessa, vuorokauden kestävä johtamiskoe alle tunnin yöunilla tai tuliylläköstä irtautuminen suoraan kivikkoiseen ja liukkaaseen ylämäkeen konekivääri kainalossa. Vaikkei kyseiset tapahtumat olletkaan hetkiä, joissa olin onnellisimmillani, en vaihtais niitä pois. Opin johtajakoulutuksen ohella paljon itsestäni, omasta reagoinnistani ja toimintakyvystäni sekä ennen kaikkea itseni ymmärtämisestä. Kurssin tärkein oppi oli oivallettava rivien välistä: ei tarvitse kilpailla muita vastaan siitä, kuka on nopein juoksemaan ylämäkeä tai kuka on paras ampumaan konekiväärillä. Ainoa kilpailija joka pitää päihittää, on minä itse. Taistelijat toimivat yhdessä, eikä ryhmän sisällä voi kilpailla, jos haluaa sen toimivan. Ryhmänjohtajan tulee olla alaisilleen reilu ja armollinen, ja hänen on osattava olla tätä myös itselleen.

Tähän mennessä paras hetki aliupseerikurssilla oli viimeinen hyökkäystaistelu keltaista valtiota eli reserviläisiä vastaan. Alfa-joukkue taisteli loppuun asti paukkupatruunoiden paukkeessa, epäsuoran tulen tuhotessa vihollista, valorakettien valaistessa maastoa ja savuheitteiden sumentaessa taistelukenttää. Taistelijat huusivat äänet käheinä etenemiskäskyjä ja ryömivät reput selässä kohti vihollista ilman pelkoa. Adrenaliini ryöppysi kehossa vielä silloinkin, kun harjoituksen johtaja totesi taistelun päättyneeksi. Yhteisessä palautteenannossa en voinut lakata hymyilemästä. Tehtävä oli kirkkaana mielessä ja se oli suoritettu. Vihollinen oli tuhottu.

Taistelukentällä kova äänenkäyttö on ensiarvoisen tärkeää!
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Kulunut kuukausi aliupseerikurssilla on ollut varusmiesurani rankinta, mutta kasvattavinta aikaa. Ylitin itseni monessa asiassa ja hiljensin epäluottamuksen itseäni kohtaan. Ryhmätoiminta parantui huomattavasti ja ihmiset lähentyivät erilaisessa tapahtumaympäristössä uudella tavalla, vaikka olemme tunteneet toisemme tammikuusta saakka. 

Innokkaana odotan kurssin toisen osan alkamista. Viimeiset palveluskuukaudet pyörähtävät käyntiin ja konsertit odottavat. Rynnäkkökivääri vaihtuu lopullisesti mikkiin ja saksofoniin. Tästä jäljellä olevasta ajasta otan takuulla kaiken irti! Sitä ennen lepään kotona hetken, ilman yhtäkään kiertoparivartiota.

  • oppilas Anni Lakaniemi

Oppilas Lakaniemi on Varusmiessoittokunnan laulaja-saksofonisti, joka tekee molempia suurella sydämellä. Tämä Raumalta läpyjen ja plätejen luvatusta kaupungista kotoisin oleva taistelija kuuluu yksikön neulontamafiaan, ja hänen naurultaan ei varmasti kukaan ole välttynyt vuoden aikana.

Tunnelmia poteron pohjalta

Teksti: Veeti Kainulainen
Kuvat: Puolustusvoimat / Julia Röyttä, Lauri Liimatainen, Lauri Heroja

Ääneti tarkkailemme asemista vihollisen liikkeitä.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Kipinämikko herättää minut kiertoparivartioon hieman ennen keskiyötä. Kiskoessani varusteita niskaani teltan ovelle ilmestyy rynnäkkökivääriä vimmatusti heiluttava palvelustoveri. Tukikohtaamme on hyökätty ja poterovartiomies herättää kaikki puolustusasemiin. ”Jahas, taas mennään”, kuiskaan ääneen ja syöksyn kohti poteroani puolustamaan asemiamme yön pimeydestä hyökkääviltä ilkeämielisiltä vihollisilta.

Aliupseerikurssin ensimmäinen kuukausi on täynnä harjoituksia, poterovartioita ja puolijoukkueteltan siirtelyä. Ensimmäisen teoriapohjaisen viikon jälkeen metsäöiden määrä on ollut melkoinen ja totuttelu elämään maastossa on sujunut oikein mallikkaasti. Tukikohdan perustaminen alkaa sujua rutiininomaisesti. Tuliasemien etsintä sujuu alokaskauteen verrattuna huomattavasti nopeammin. Sopivaa haastetta on aiheuttanut skaalan kasvu: oman toiminnan lisäksi on ajateltava tilannetta vähintään ryhmän ja jopa joukkueen tasolla. Omasta poterosta irtautuminen on helpompaa, kun toinen ryhmä tulittaa vieressä pitäen vihollisen maissa. Kuitenkin yksikin liian aikaisin ammuttu laukaus pilaa huolella rakennetun väijytyksen.

Aliupseerikurssilla vietetään paljon aikaa taistelukentillä ja alokaskauden oppeja kertasinkoammunnasta tulen ja liikkeen yhdistämiseen voidaan viimein soveltaa toden teolla. Hyökkäys- ja puolustusammunnoissa on pyrittävä järkevään tulenkäyttöön, mutta ampuminen onkin jostain syystä huomattavasti hankalampaa, kun ampuja ei makaa ampumakatoksessa etsien optimaalista ampuma-asentoa. Harjoitusalueen monipuolinen ja pääosin vaikeakulkuinen maasto aiheuttaa huomattavia haasteita konekiväärin kanssa liikkumiseen, eikä pieniltä haavereilta ole vältytty tälläkään kurssilla.

Kun irtautumiskäsky annetaan, sitten oikeasti juostaan!
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Pienet haasteet ja vastoinkäymiset kuuluvat inttiin, eikä kaikki menekään aina suunnitelmien mukaisesti. Pienemmissä harjoituksissa ei aina ole mukana koko tuliarsenaalia, ja olemmekin esimerkiksi kuvitelleet harjoituksissa hyökkäysvoimiimme näkymättömiä panssarivaunuja Volkswagen-merkkisen henkilöpakettipanssarivaunuauton perään. Kipinävartiossa on myös mukava havaita, että tukikohdan läpi kulkenut ukkoskuuro on jättänyt oman kenttäpatjan päätyyn keskikokoisen lammikon. Näistäkin tilanteista löytyy myös hyviä puolia, sillä samaisen ukkoskuuron aikaan vuorossa olleet kiertoparivartiomiehet veivät telttojen ulkopuolelle jääneet reput suojaan – aamulla repusta oli mukavaa kaivaa kuivaa vaihtovaatetta.

Tähän mennessä mielenkiintoisinta on ollut oman hyökkäyskuvion analysointi. Ensimmäisten harjoitusvetojen jälkeen kävimme reittiä läpi reservin vänrikki Mäkäräisen avustuksella, ja maaston arviointi taistelun tuoksinassa sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Tulevissa taisteluissa emme ehkä liiku täysin avointa seinämää joukkojen etunenässä vaan jäämme tukemaan muiden etenemistä paikkaan, jota vänrikki kuvaili ”yhdeksi Hälvälän avoimimmista ja parhaimmista konekivääripesäkkeistä”. Omaa tunnelmaansa on myös siinä, kun odottaa maastoutetussa poterossa vihollisen vaunun lipuvan suoraan omaan väijytykseen illan pimentyessä. Taistelukentän keskellä on tärkeää pitää pää kylmänä (ja matalana), eikä vain juosta suuna päänä kohti vihollisen oletettua tulosuuntaa.

Aliupseerikurssilla reserviläisillä on tärkeä rooli
varusmiesten kouluttajina.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Liimatainen

Metsämähinöiden ja aliupseerikurssi ykkösen huipentuma eli johtamisharjoitus siintää jo horisontissa. Tämän blogin kirjoittamisen hetkellä käynnistyi ampumaharjoitus, jonka aikana harjaannutaan aseenkäsittelyssä ja kerätään voimia jääkäri-AUK:n raskaimpaan rutistukseen. Varusmiessoittokunnan taistelijat ovat muun muassa päässeet ampumaan järeillä ilmatorjuntakonekivääreillä ja harjoittelemaan raskaiden kertasinkojen virittämistä. Rynnäkkökiväärit laulavat niin metsissä kuin ampumaradalla, eikä kuuluisa tekemisen meininki ole päässyt unohtumaan.

Koulutuksessa on harjaannuttu mm. kevytkonekivääriin käsittelyssä.
Jääkäriryhmän kokoonpanoon kuuluu tavallisesti kaksi kvkk-miestä.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Liimatainen

Kymmenen päivän metsäputkeen lähtiessä monen taistelijan mielessä siintää jo aliupseerikurssin toinen vaihe, jonka aikana palataan orkesteripulttiin, tapahtumatuotannon syövereihin ja medialuolan uumeniin – tämä taistelija mukaan luettuna. Saimme tietää omat koulutuslinjamme ennen maastoharjoituksiin lähtöä, eikä pitkään ja hartaasti odottamani kapellimestari-AUK ole koskaan ollut näin lähellä. Pian on aika pakata taisteluvyö kaappiin ja laittaa ase roimaan varastoöljyyn, mutta sitä ennen pusketaan itsemme äärirajoille. Reservin auringon sakaroita näkyy jo ainakin kuusi, mutta opimme jo aiemmin tänä vuonna, että Hälvälässä on talvi myös kesällä.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Oppilas Veeti Kainulainen

Nuotistovastaavana toimiva oppilas Kainulainen on yksikön kovin teehifistelijä ja satunnaisten lautapeli-iltojen järjestäjä. Siviilissä Kainulainen opiskelee oikeustiedettä Aurajoen maisemissa ja harrastaa kuorolaulua sekä miekkailua. Tähän saakka vuosi on vierähtänyt trumpetin kanssa, mutta aivan tuota pikaa on aika astua tahtipuikon kanssa orkesterin eteen…

AUK I eli jalka pois monitorilta ja metsään mars!

Teksti: Eelis Saurio
Kuvat: Puolustusvoimat / Julia Röyttä, Antti Hintikka, Lauri Heroja

Varusmiessoittokunnassa suoritetaan ns. jälki-AUK pitkän soittokauden jälkeen.
Kuva: Puolustusvoimat / Julia Röyttä

Alkaa käymään vähiin nämä päivät. Ajatella, että suuresta perheestämme on jo osa siirtynyt prikaatin porteista aurinkoon, ja tänne jäimme me, joita oppilaiksi kutsutaan. Jätimme yleisön haukkomaan henkeään hetkeksi, suljimme soittimet koteloon, avasimme aseholvit ja puimme taisteluvarustuksen päälle. Syöksymme kohti uutta ja tuntematonta, emme kuitenkaan yksin: aina joku tukee vieressä. 

Elämme kummia aikoja, ystävä hyvä. AUK I on täällä.

Kaikki tuntuu jotenkin samalta, silti erilaiselta. Aamut alkavat viisarin lyönnillä. Nostan pääni tyynystä, ja kohta painan sen takaisin. Ennen sen välin täytti musiikki. Nyt lomilta palatessani tilanne on toisin. Vaikka ajallisesti jäljellä on vähän, silti on paljon opittavaa. Minun – siis kuvitelkaa, minun? – pitäisi olla jouluun mennessä ryhmänjohtaja. Ajatus kahdesta kulmaraudasta rinnuksilla kutkuttaa ajatuksissa – totta kai. Mutta miten se onnistuu käytännössä? Yli 260 aamua katosi kuin tuhka tuuleen. Se ensimmäinen tuntuu kuin eiliseltä. Olo tällä hetkellä on varmempi, mutta yhtä utelias kuin alokkaalla. Sukellamme jo kerran opitun syvempään päätyyn. Minä pärskin pinnalla. Mutta se on vain tunne ja osa sitä mieletöntä tunneskaala, jota olen käynyt läpi koko palveluksen.

Ulos treenikopista ja poteroa kaivamaan!
Kuva: Puolustusvoimat / Antti Hintikka

Joskus täytyy lähteä kotoa nähdäkseen, kaipaako takaisin. Tällä hetkellä en – tai kyllä. En tiedä, mieleni on ristiriitainen. Kodilla en tarkoita fyysistä kotia tai omaa sänkyä. Pikemminkin keikkalavaa, yleisöä, sitä ihanaa musiikin ja adrenaliinin fuusiossa syntyvää euforian tunnetta. Sitä kyllä kaipaa, mutta joskus Taon saavuttaminen vaatii vastapainoa. Tässä tilanteessa siirtyminen yleisön edestä metsään harjoitusalueelle tuntuu rauhoittavalta. Koulutuksemme siellä on kylläkin kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Laulajana en ole pahemmin tutustunut scream-tekniikkaan, mutta taisteluharjoituksissa se jostain tuolta persuuksista saakka vain löytyi. Yöhön saakka kestävät päivät, herätykset vartioon tai asemiin, itsensä haastaminen fyysisesti. Kaikkea sitä mitä odotin ja mitä toivoin. Ei pidä päästää itseään turhan helpolla, vaikka se tuntuisi järkevältä ratkaisulta. Uskon, että minustakin kouliintuu mukiinmenevä ryhmänjohtaja, itsestä se on kiinni. Sehän tässä ratkaisee, oma asenne. Lyhyillä yöunilla kahdettatoista tuntia valveilla rankkasateessa märillä vaatteilla polvet ruvella tetsatessa löytää silti sen auringon pilkahduksen. Ehkä se on AUK II (Huom. musahommia, eli ns. hyviä hommia), ehkä se on reservi. 

Jääkäriryhmän johtajan koulutus kestää neljä viikkoa. Nyt siitä on kulunut puolet. Jos tästä sekavasta ajatusten virrasta joku on saanut kiinni, niin en ole katunut hetkeäkään päätöstäni hakea aliupseerikurssille. Että iskälle ja äipälle vaan terkkuja, mulla on oikeasti kivaa täällä! Oli onnenpotku alkujaan päästä Varusmiessoittokuntaan. Nyt kun olen saanut täältä tähän mennessä niin paljon, on annettava takaisin. Kuluneen kahden viikon aikana on ollut mielenkiintoista nähdä se kolikon kääntöpuoli, mitä Puolustusvoimilla on tarjota. Hetken vielä kun jaksaa ponnistaa, niin edessä häämöttää paluu soittokoppiin. Sitä odotellessa vielä hetkeksi jalka pois monitorilta ja metsään mars! Eiks je!

Sotilassoittaja täydessä taisteluvarustuksessa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Oppilas Eelis Saurio

Eelis Saurio on oululainen laulajalupaus, joka loistaa Parolannummella imitaatio- ja huumoritaidoillaan. Tuvassa numero 12 asusteleva Saurio vaatii kunnollisen aamuherätyksen, jotta viimeisetkin unihiekat varisevat pois taistelijan ulottuvilta. Tämän totesi käytännössä yksi AUK:n ryhmä, joka joutui käyttämään lieviä voimakeinoja kyseisen taistelijan herättämiseksi puolustusasemiin keskellä yötä.

Intti otti ja antoi

Teksti: Lauri Heroja
Kuvat: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä, Lauri Herojan arkisto, Toivo Soronen, Elias Nordström

Viimeistä kertaa yhdessä – kyyneleiltä ei vältytty.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

255 palveluspäivää takana! Matka on ollut huikea ja mukaan mahtuu lukemattomia muistoja. Muistan sen päivän, kun astuin palvelukseen. Ruoka ei maistunut ja matkustin Panssariprikaatiin “mitäköhän tästä tulee” -fiiliksellä. Pitkän ensimmäisen päivän jälkeen en nukkunut kovin hyvin; syynä mahdollisesti pitkälle venynyt päivä ja aivan uusi ja tuntematon ympäristö – ehkä jopa vähän pelottavakin. Ensimmäinen aamu ei ollut mitenkään ihmeellinen, muistan vain sen, että minuutti herätyksen jälkeen olin jo pesemässä hampaita. En muista olleeni koskaan niin väsynyt, mitä olin alokaskaudella. Oppitunnit olivat kaikista unisimpia, sillä nukahdin monta kertaa istuvalteni kesken oppitunnin. Fyysiset harjoitukset olivat taas ihan virkistäviä – aika kului nopeammin kun tehtiin kunnolla kädet savessa paikallaan istumisen sijaan. Maastossa mönkiessä ei kelloa paljon tullut katsottua.

Alokas Heroja ensimmäisen palvelusviikon jälkeen.
Kuva: Herojan arkisto

Puuduttavinta intissä on ollut odottelu, mistä peruskoulutuskaudella sai nauttia oikein kunnolla. Muistan pohtineeni monta kertaa jonottaessani ruokailuun lumisateessa, että mitä teen elämälläni. Ajan kuluessa elämä porttien sisäpuolelta kuitenkin löytyi. Se onnistui tietyllä suhtautumisella kaikkeen tekemiseen. Kun rennolla otteella tekee työtä käskettyä, niin hyvä tulee. Välillä kuitenkin alokaskaudella oli todella vaikeaa pitää hyvä fiilis yllä, kun joutui esimerkiksi olemaan vartiossa neljä tuntia yhteen putkeen. Fiilistä kuitenkin helpottivat tupakavereiden vertaistuki ja säännöllinen liikunta vapaa-ajalla. Aamuisin (= epämukavin) muisto palveluksen alkupuolelta on varmaankin ensimmäinen telttayö. Olin todella väsyneenä teltan vartiomiehenä ja yritin vuoron jälkeen saada vielä unta. Torkuin tovin koiranunta ja sitten kuulinkin jo herätyshuudon. Ja eikun reippain ottein telttaa purkamaan! Näkemättä mitään nuhaisena ja päänsärkyisenä yritin räpeltää teltan maastoverkkoa samalla kun rynnäkkökiväärin piippu löi koko ajan takaraivooni. Tukikohdan purun jälkeen aamupalaksi oli ruokalusikallinen puuroa ja puolikas sämpylä – mikä hotelliaamiainen! Aamiaisen jälkeen alkoi rastikoulutus tulen sytyttämisestä, en saanut kiehisiä palamaan. Mahtavin muisto taas alokasjaksolta on hyökkäysammunnat. Siellä hommat sujui ja muistan liukuneeni mudassa kuin videopelin päähenkilö. Lopulta ensimmäiset viikot menivätkin yllättävän nopeasti. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu aikanaan, sen ajatuksen ymmärsin.

Läpi usvan ja hämärän on menty vähän vähemmälläkin unella.
Kuva: Herojan arkisto

Soittokausi Varusmiessoittokunnassa on ollut täynnä tapahtumia ja erilaisia tehtäviä. Olen valo- ja videokuvannut, editoinut, soittanut, suunnitellut painotuotteita, ollut aamuyön kipinävuorossa, juonut kahvia, heittänyt kromattua kivääriä, röytänyt (= painanut pitkää päivää) aamuseitsemästä iltakymmeneen, istunut bussissa 11 tuntia päivässä, marssinut, kirjoittanut ja ennen kaikkea oppinut paljon uutta. Hyviä muistoja on kertynyt valtavasti. Keikkamatkat ovat olleet hauskoja ja mieleenpainuvia reissuja – onhan se virkistävää matkustaa tuhat kilometriä yhden päivän aikana! Siistiä on ollut myös yhdessä tekeminen. Kuviomarssin harjoitteleminen koko yksikön voimin on voimauttavaa ja haasteiden kautta hitsaa koko porukkaa yhteen.

Kamera on kulkenut kirjaimellisesti mukana kaikkialla.
Kuva: Puolustusvoimat / Toivo Soronen

Kevään jääkäriharjoituksesta mieleen palaa laskeutumiskoulutus, jossa voitettiin omia korkean paikan pelkoja. Jos minulta kysyttäisiin minkälaisia hetkiä muistan intistä, ensimmäisenä mieleen tulisi kuitenkin ihan tavalliset asiat. Tupakavereiden kanssa härvääminen ja läpän heittäminen, illat myrskylyhdyn valossa, ihmisten kohtaamiset yksikön käytävällä ja iltapalat auringonlaskua katsellessa. Iltajamit, pingisturnaukset ja iltavahvuuslaskennat sekä lukuisat muut tilanteet ovat painuneet mieleen. Ehkä jälkeenpäin jään kaipaamaan juuri näitä tavallisia hetkiä.

Puolustusvoimien varusmiessoittokunta on ollut mahtava palveluspaikka. Erityisen mahtavaa on yksikön yhteishenki eli toisin sanoen mahtavat palvelustoverit, joista on tullut minulle hyviä ystäviä kuluvan vuoden aikana.Soittokunnan henki on ollut tänä poikkeuksellisena vuonna entistäkin tärkeämmässä roolissa. Kaverit ovat tsempanneet, kun motivaatiota ei ole ollut ja gonahdus (= yleinen termi varusmiehen motivaation ja tehokkuuden laskulle) on ollut hyvinkin lähellä. Välillä olen itsekin repinyt ystäviäni hajoamisen pohjamudista. Konserttien peruuntuminen ja poikkeukselliset lomajärjestelyt otettiin maaliskuussa hyvällä sykkeellä ja sopivalla huumorilla vastaan. Poikkeusolojen haasteista selviäminen yhdessä on sitonut tätä porukkaa entistä enemmän yhteen. Timanttisen yhteishengen omaavalla porukalla on jaksanut paahtaa kuukaudenkin putkeen. Toisaalta on kyllä pakko myöntää, että kuukauden palvelusjakson viimeisellä viikolla väsymys on ollut vahvasti läsnä.

Kotiutusjuhlassa palattiin vielä yhdessä koko vuoden kommelluksiin
ja naurettiin hauskoille sattumuksille.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

Palveluksen aikana olen oppinut sekä sosiaalisia että käytännöllisiä taitoja. Olen oppinut asioita, joita en olisi koskaan oppinut muualla – kromattua rynnäkkökivääriä ei paljon siviilimaailmassa pyöritellä. Viestinnän puolella erityisesti videokuvaus ja graafinen puoli ovat kehittyneet, sillä ennen palvelusta en ollut niihin kovinkaan paljon perehtynyt. Ylipäätään on ollut mahtavaa päästä tekemään ja oppimaan sitä, miten jonkun yhteisön sosiaalista mediaa ylläpidetään. Myös sosiaaliset vuorovaikutustaidot ovat parantuneet – sadan ihmisen yksikössä kaikki eivät ole samanlaisia, minkä vuoksi olen oppinut tulemaan toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.

“Jää hyvästi kultainen kotiyksikkö!”
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

Päivien käydessä vähiin on tullut pohdittua, mitä kaikkea on saanut aikaan ja kuinka paljon on kertynyt uusia muistoja ja ystäviä. Tällä hetkellä fiilis on haikea, outo mutta ennen kaikkea loistava. Jätän taakseni sinibarettisen porukan ja yksikön, joka on ollut toinen kotini koko vuoden ajan. Tuntuu hienolta, että aamulla ei tarvitse enää kaivaa maastopukua kaapista, mutta hieman surulliselta, kun vieressä ei olekaan sataa ystävää, joiden kanssa on koettu paljon. Jään kaipaamaan siis erityisesti ihmisiä ja soittokunnan mahtavaa meininkiä. Heti varusmiespalveluksen jälkeen suuntaan kohti opiskeluja, minkä seurauksena maailma, ympäristö ja ihmiset ympärilläni muuttuvat kuin veitsellä leikaten.

Tämä maailma jää nyt taakse ja on hyvä hetki siirtää katseet tulevaan. Kiitos Varusmiessoittokunta 1/20, reserviin mars!

Eteenpäin!
Kuva: Puolustusvoimat / Elias Nordström
  • reservin korpraali Lauri Heroja

Lauri Heroja on kunnon musiikista nauttiva nuori mies, joka siirtyy onnessaan Parolasta pääkaupunkisueudulle kuvaamaan ruskapuita ja pyörittelemään matemaattisia funktioita. Varusmiessoittokunnassa tämä hymyilevä Viestintätiimin korpraali muistetaan lausahduksista “Voi Tero!” ja “Tää on ihan burgeri.” Koko aliupseerikurssi jää kaipaamaan aina yhtä hyväntuulista ja toisten fiiliksistä aidosti kiinnostunutta kaveria.

Megalomaaninen 30-vuotisjuhlakiertue – tunnelmia kulissien takaa

KUUNTELE BLOGI!
Lukijana jääkäri Tomberg

Teksti: Valtteri Länsipuro
Kuvat: Puolustusvoimat /
Lauri Heroja, Tuomas Aro-Heinilä

Kotiyksikköä lähin konserttisali eli Verkatehdas oli kiertueen ensimmäinen etappi.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Eräänä tavallisen oloisena maanantaiaamuna heräsimme yksikössä samoin tavoin kuin mihin tahansa normaaliin arkipäivään. Tämä päivä ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen maanantai – ohjelmassa oli 30-vuotisjuhlakiertueen kenraaliharjoitus Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Juhlakiertuetta varten on harjoiteltu hartaasti, sekä meidän soittajien kesken että tekniikan puolella. Kenraaliharjoituspäivänä sai nähdä kaiken harjoittelun tuloksen, milloin pystyi varmistumaan siitä, että Varusmiessoittokunnan 30-vuotisjuhlakiertueesta tulisi kaikkien aikojen show. Olihan tätä odotettu koko vuosi!

Palataan hetkeksi kaiken alkuun, eli harjoituksiin. Ensimmäisten harjoitusten aikana totesin matalan vaskiston kollegoilleni, että tämähän on toimivaa ja mukavaa soitettavaa. Omista nuoteista löytyi mielenkiintoisia kuvioita aivan jokaisesta kappaleesta, mikä toi kiertuetta kohtaan yhä suurempaa innostusta ja hyvän suoriutumisen tahtotilaa. Monien harjoitusten jälkeen noin 70 henkisen kokoonpanon sointi alkoi kuulostamaan erinomaiselta. Kehuja kuului molemmilta kiertueen kapellimestareilta, yliluutnantti Suutariselta ja musiikkiyliluutnantti Valtasalmelta. Heidän kanssaan oli ilo työskennellä ja heiltä sai hyviä vinkkejä kevyen musiikin tulkitsemiseen ja tuottamiseen.

Yliluutnantti Suutarinen totesi, että tämän vuoden kokoonpano on
omaa luokkaansa koko Varusmiessoittokunnan historiassa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Ensimmäinen konsertti toteutui siis Verkatehtaalla. Konsertin jälkeinen fiilis oli upea ja aikaansaanut! Oli mahtavaa päästä vihdoinkin esiintymään suuren mittaluokan konsertissa liveyleisölle. Palaute yleisöltä oli upeaa ja antoi motivaatiota loppukiertuetta varten. Verkatehtaalta palasimme yksikköön onnellisina mutta väsyneinä hyvin menneen konsertin johdosta. “Huomenna uusiksi!”, totesin itsekseni.

Heräsimme toiseen keikkapäivään intoa puhkuen ja huikealla fiiliksellä. Yksikössämme oli havaittavissa juhlan tuntua edellispäivän konsertin onnistumisista ja palautteesta, jota olimme myös henkilökunnalta saaneet. Aamupäivä kuluikin nopeasti soittimien, kaluston ja henkilökohtaisen huollon (lue: lepo) parissa. Iltapäivällä lähdimme rutiininomaisesti jälleen liikkeelle kohti Verkatehdasta. Toinen konsertti sujui jopa paremmin kuin ensimmäinen, olimmehan saaneet työskentelyyn kunnollisen fiiliksen ensimmäisen konsertin jännityksen purkautumisen jälkeen. Verkatehtaan keikkojen jälkeen olisi tiedossa viikon tauko ennen seuraavia konsertteja. Tämä jännitti hieman meitä kaikkia, mutta oli mukavaa saada hieman lepoa ja muuta tekemistä kiertueen keskelle, kuten oman kokoonpanon harjoituksia ja ihan vain liikuntaa varusmiesten kesken.

Väliviikko kului yllättävän nopeasti, minkä jälkeen koitti uusi keikkaputki. Kuulun itse Konserttisoittokuntaan, jolla oli tiedossa yksi omakin esiintyminen kaiken tämän voimiavievän ilotulituksen välissä. Sitä se olikin, mutta onneksi mukana oli mahtavat kollegat ja keikkailun tuoma fiilis toi voimaa koko viikolle. Tuolla viikolla kiertue vieraili Turun Logomossa, Helsingin Finlandia-talolla ja Tampere-talossa. Oli mahtavaa päästä erilaisiin saleihin esiintymään, sillä jokainen paikkakunta toi jotain muistettavaa esiintymisiin. Helsingin ja Tampereen konserteissa oli myös paikalla korkea-arvoisia vieraita Puolustusvoimilta, mikä toi omanlaista, mutta hyvää jännitystä esiintymiseen. Koko Varusmiessoittokunta antoi jokaisessa konsertissa aivan kaikkensa, mikä oli ilo huomata!

Mitä sitten juhlakiertueesta jäi käteen? Ensimmäisenä mieleen tulee ehdottomasti ohjelmisto. Kiertuetta valmistellessa odotin kuumeisesti, millaisia teoksia olisi tulossa soitettavaksi. Kun sain nuotit silmieni eteen ja kuuntelin alkuperäisiä versioita kappaleista, totesin, että ohjelmiston puolesta tämä konsertti ei ainakaan jää vajaaksi. Kappaleet Dear Evan Hansen -musikaalista hitaisiin balladeihin ja moderniin marssirockmusiikkiin yllättivät yhden jos toisenkin kuuntelijan. Laulajien upeat suoritukset sykähdyttivät myös puhallinsoittajan sydäntä. Jouset täydensivät upeaa sointia – heitä voisi kuunnella vaikka koko päivän! Kiertueen aikana nähtiin lisäksi upeaa visuaalista osaamista LED-taulujen ja valoshow’n puolesta. Teknikot ansaitsevat suuret kiitokset. He saivat nostettua kappaleet vielä suurempaan loistoon! Kiertueen sosiaalisen median päivityksistä ja markkinoinnista vastasi Viestintätiimi. Heidän työpanoksensa on arvokkainta mitä koko Varusmiessoittokunnasta löytyy.

Kaikki valoista kappalesovituksiin tehtiin vain
ja ainoastaan kiertuetta varten.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Kiertue opetti monella tapaa. Miltei sadan hengen siirtely paikasta toiseen voi kuulostaa hankalalta, mutta kun järjestelyt tehdään huolella ja laaditaan tarkat ohjeet miten toimitaan, asiat hoituvat ja toimivat hyvin. Suuren orkesterin kanssa esiintyminen on omalla tavalla haastavaa: jokaisen tulee puhaltaa yhteen hiileen, kuunnella orkesteria ja seurata kapellimestaria. Kun tämä kaikki toimii, on helppoa ja mukavaa soittaa sekä tuottaa upeita tulkintoja koko ohjelmistosta. Toisaalta, välillä saattoi olla hankalaa kuulla esimerkiksi lavan toiselta puolelta tapahtuvia sointukulkuja ja soittaa täysin samaan rytmiin, mutta niistäkin selvittiin kunnialla. Yhteistyö ja keskittyminen olivat avainsanoja tyylilajeiltaan hyvinkin erilaisia kappaleita tulkittaessa.

Koko komeus YHDESSÄ!
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Aro-Heinilä

Juhlakonserttikiertue osasi olla haastava ja rankka, mutta samalla erittäin palkitseva ja monipuolinen kokemus. Itselleni ja varmasti monelle muullekin kollegalle jäi kiertueesta erinomainen fiilis, jonka muistaa useiden vuosienkin päästä. Keikkarundi oli mahtava lopetus eriskummalliselle mutta palkitsevalle vuodelle täällä Varusmiessoittokunnassa. Kiitän kaikkia palvelustovereitani ja henkilökuntaa mahtavista kokemuksista, kiertueesta, konserteista, kuviomarssista, maastoharjoituksista ja pitkistä päivistä. Pian on kuitenkin aika siirtyä reservin auringon lämpöön!

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Valtteri Länsipuro

Jääkäri Länsipuro on yksi Varusmiessoittokunnan kolmesta ylväästä tuubistista, jotka Paraatisoittokunnassa marssivat raavain ottein myös sousafonien kanssa. Tämä tamperelainen musisoija hyödyntää sotilaana kaikki lepoajat ja vastaa takuulla kyllä, jos kyse on yksikön tortillaillasta.

Pöydän toisella puolella

Teksti: Tuukka Turunen
Kuvat: Puolustusvoimat / Varusmiessoittokunnan arkisto, Paavo Pakkanen, Selina Winsten,
Tuomas Puranen

Turunen johtamassa orkesteria omalla aliupseerikurssillaan.
Kuva: Puolustusvoimat / Varusmiessoittokunnan arkisto

Suoritin oman varusmiespalvelukseni Puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa saapumiserässä I/18. Minulla oli melko kovia ennakkoluuloja ennen palvelukseen astumista, ja silloin olin varma, että lyhin mahdollinen palvelusaika on minulle ainoa oikea ratkaisu. Olin juuri aloittanut kirkkomusiikin opiskelut Sibelius-akatemialla, minkä vuoksi opiskelujen keskeyttäminen varusmiespalveluksen takia ei tuntunut yhtään innostavalta ajatukselta. Melko nopeasti palveluksen alun jälkeen negatiiviset ajatukset varusmiespalveluksesta rupesivat kariutumaan pois, ja palvelus Varusmiessoittokunnassa alkoi tuntumaan todella hyvältä valinnalta. Melko pian myös ajatukset aliupseerikurssin eli pidemmän palvelusajan suorittamisesta alkoi pyörimään päässäni, ja helmikuussa joukkueenjohtajan haastattelussa ilmoitin (tupakavereiden yllätykseksi) halukkuuteni aliupseerikurssille. Tuota päätöstä en ole katunut hetkeäkään.

Pitkään ei kotiutumisesta kulunut, kun Turunen veti maastopuvun jo takaisin päälleen.
Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Kotiutumispäivänä kävin silloisen varapäällikön toimistossa kertomassa halukkuudestani sopimussotilaaksi Varusmiessoittokuntaan. Tuntui, että haluaisin kokea edes pienen pätkän Varusmiessoittokunnan arkea ”pöydän toiselta puolelta”. Tammikuussa opiskelujen jatkuessa koko asia unohtui oikeastaan täysin, kunnes keväällä 2019 sainkin puhelun, että heinäkuussa olisi sopimussotilaan paikka tarjolla. Tartuin tilaisuuteen epäröimättä ja aloitin heinäkuussa 2019 työt Parolannummella. Keväällä 2020 kävi onnekkaasti, sillä onnistuin saamaan sopimussotilaskauteni jatkoksi 5 vuoden määräaikaisen aliupseerin viran. Tällä hetkellä omat musiikilliset tavoitteeni vielä hakevat hieman paikkaansa; opiskeluni kirkkomusiikin parissa jatkuvat syksyllä työn ohella, mutta ajatus puhallinkapellimestarin opinnoista on välillä pyörinyt päässä. Sitä kautta voisin taas hakeutua soittokuntaan töihin erikoisupseerin virkaan, jota en näe pitkän ajan tähtäimellä yhtään mahdottomana ajatuksena.

Työskentely Varusmiessoittokunnassa on ollut tähän asti erittäin antoisaa. Työstäni mielekästä tekee ehdottomasti sen vaihtelevuus; peruskoulutuskaudella toimin alokkaiden ja ryhmänjohtajien kouluttajana, kun taas erikoiskoulutuskaudella työni pääpaino on kiertueiden tuotannon, kuviomarssin ja paraatikäytänteiden parissa. Eniten voimaa pitkiin ja välillä todella raskaisiin päiviin tuo kohtaamiset varusmiesten kanssa. Pyrin viettämään heidän kanssaan aikaa mahdollisimman paljon työpäivieni aikana, jotta opin tuntemaan jokaisen varusmiehen yksilönä. Koulutuksessa tämä mahdollistaa jokaisen varusmiehen yksilöllisen kohtaamisen, milloin päivittäinen koulutus saadaan taas muokattua jokaiselle sopivaksi.

Tänä vuonna kersantti Turunen on toiminut mm. paraatikäytäntöjen
kouluttajana yhdessä kapteeni Perälän kanssa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Saapumiserä I/20 on tähänastisen palveluksensa aikana osoittanut kunnianhimoa ja kykyä toimia tarmokkaasti ja ennakkoluulottomasti tilanteessa, millaista ei aikaisemmin ole tullut eteen. Normaalisti koko vuotta sävyttäisi todella tiivis keikkailu heti erikoiskoulutuskauden alusta lähtien, mutta tänä vuonna palvelusmotivaatio täytyi kevään alussa löytää täysin jostain muusta kuin intensiivisistä kiertueista tai kansainvälisestä kuviomarssitapahtumasta. Henkilökuntana rupesimme kuumeisesti miettimään eri toteutustapoja koulutuksille, mutta onneksemme varusmiehiltä itseltään alkoi pulppuamaan toinen toistaan luovempia tapoja toteuttaa esimerkiksi konsertteja. Tästä hyvänä esimerkkinä suoratoistona esitetty KasarmiLive-produktio, jossa kuvaus toteutettiin pelkästään varusmiesten ideoinnin ja toteutusten seurauksena.

On etuoikeutettua saada työskennellä joka päivä tällaisen joukon parissa, joka säteilee ammattitaitoa, energisyyttä ja luovaa tekemistä. Koska Varusmiessoittokunnassa palvelee musiikin eri osa-alueiden kunnianhimoisia ammattilaisia ja pitkälle edenneitä harrastajia, on meillä henkilökuntana myös mahdollisuus oppia hurjan paljon varusmiehiltä – musiikin parissa työskentely kun vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja kouluttamista. Ei tällainen ympäristö voi olla mitään muuta kuin avartava!

Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen
  • Kersantti Tuukka Turunen

Kersantti Turunen on Varusmiessoittokunnan jokapaikanhöylä, jolta luonnistuu kaikki baretinsärmäysoppitunnista valokaapeleiden vetämiseen. Espoosta kotoisin oleva kirkkomuusikko on lunastanut paikkansa varusmiesten viihdyttäjänä ja sotilaallisen käytöksen ylläpitäjänä. Lisäksi hän toimii 30-vuotisjuhlakiertueen tuottajana ja vapaa-ajallaan hän kurvailee uudenkarhealla punaisella Minillään.

Hyviä muistoja ja varuskuntakeikkoja – basisti muistelee

Teksti: Ville Pellikka
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
, Joel Tiainen

Muusikko elää keikoista.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Heinä- ja elokuun palvelusjaksot ovat olleet palvelusaikani jännittävimpiä ja kiireisimpiä, mutta samaan aikaan myös hauskimpia ja innostavimpia. KasarmiLive-striimikeikan ja oman prikaatin sisällä järjestettyjen kotiuttamisjuhlien jälkeen me Viihdeorkesterin soittajat ryhdyimme innokkaina valmistelemaan ja harjoittelemaan uutta settilistaa, ja pian pääsimmekin aloittamaan työmme tuloksen esittämisen varuskunnissa ympäri Suomen. Viihdeorkesterilla näitä esiintymisiä tulee olemaan yhteensä viisi, joista takana on neljä.

KasarmiLive työllisti jokaista soittajaa toden teolla, mutta univelatkin saatiin kuitattua.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Tällaisen keikkarykelmän kokoaminen ei ole täysin vaivatonta ja se vaatiikin jokaiselta soittajalta mielenkiintoa, innostusta ja yhteistyökykyä. Onkin ollut mahtavaa nähdä, miten meidän kokoonpanomme jäseniltä näitä kaikkia edellä mainittuja taitoja löytyy! Kiertuekokoonpanon sisältäessä myös puhaltimia ja jousisoittajia on ollut tärkeä pystyä sovittamaan kappaleet niin, että yhtyeestä saadaan täysi loisto irti jokaisessa ohjelmistoon valitussa kappaleessa. Tästä vielä kerran erityiskiitos meidän kanssa toimineille puhaltajille ja jousisoittajille, jotka ovat tuoneet työpanoksellaan aivan huikean lisän kokonaisuuteemme! Tiiviissä bändiluokassamme harjoiteltiin keikkoja varten kuin viimeistä päivää ja jännitys sekä into ennen alkavaa kiertuetta oli käsin kosketeltavaa. 

Jälkikäteen rohkenen todeta, että alkuun olin innokkuuden ohella myös hieman jännittynyt itsekin. Uusien kappaleiden opettelu ja muutaman kerran esille tulleet näkemykselliset erot saattoivat paikoin tuntua uuvuttavilta, mutta niistä päästiin äkkiä yli ja lopputulos olikin sen arvoista. Ensimmäiset keikat näyttivät meille nopeasti sen mitä oli edessä ja minkälaisia keikat tulevat olemaan. Kiertueemme yleisö on koostunut enimmäkseen varuskuntien alokkaista, minkä vuoksi mukaan heittäytyminen ei välttämättä tule heille uudessa ja jännittävässä ympäristössä aivan luonnostaan. Kupletin juoni kuitenkin valkenee heille parin kappaleen jälkeen ja viimeistään Popeda-tulkintojemme aikana nousevat viimeisetkin varusmiehet tanssimaan ja laulamaan mukana. Keikoilla tunnelma on ollut huikea ja adrenaliini korkea niin soittajilla kuin esityksestä nauttivilla.

Ohjelmistomme koostuu kotimaisista hiteistä läpi vuosikymmenten, ja on ollut hienoa nähdä kuinka vanhatkin kappaleet jaksavat innostaa kuulijakuntaa! Kappaleiden hiominen viimeistä yksityiskohtaa myöten tuo itsevarmuutta soittoon ja suo enemmän mahdollisuuksia lavalla heittäytymiselle. Kömmähdykset ovat osa live-kokemusta ja meilläkin niitä on keikalla luonnollisesti sattunut, mutta keikan jälkeen lavalta laskeutuessa ei niitä virheitä muistella pahalla. Onnistumisen tunne on kaikilla ollut suuri jok’ikisen keikan jälkeen! Vaikkakin ohjelmisto on tullut meille tässä ajassa vähintäänkin tutuksi, on jokainen keikka omia yllätyksiään täynnä ja jokaisesta kappaleesta löytää aina jotakin uutta mistä pitää. Illalla omaan kultaiseen kotiyksikköön palatessa on jokainen soittaja kuin Naantalin aurinko ja monta hyvää muistoa rikkaampi. Varuskuntakeikat ovat Viihdeorkesterin viimeisiä projekteja ennen oman palvelukseni päättävää megakiertuetta. Näistä keikoista saadulla energialla onkin mitä parasta lähteä katsomaan, mitä uusia haasteita ja onnistumisen tunteita se tuo tullessaan.

Paljon on tapahtunut sitten maaliskuun – kuva kokoonpanon harjoitustilasta.
Kuva: Puolustusvoimat / Joel Tiainen

Viihdeorkesterin toiminnan päättyminen tämän saapumiserän osalta ja oman kotiutumiseni koittaessa ensi kuussa lieneekin hyvä aika muistella tätä matkaa, minkä olen kulkenut Varusmiessoittokunnassa. Viihdeorkesterin porukka ja tunnelma on ollut ainutlaatuista – 12 eri lähtökohdista tulevaa soittajaa pystyvät luomaan hienon ja jännittävän lopputuloksen joka kerta. Juuri tämä kannusti meitä poistumaan omilta mukavuusalueiltamme ja löytämään uusia asioita, joista innostua musiikissa. E-kauden alun epävarma sointulapuista tapailu muuttui nopeasti itsevarmaksi kokonaisuudeksi meidän oppiessa tuntemaan toisemme ja löydettyämme yhteisen tyylin sekä otteen musiikin esittämiseen.

Toki matkamme varrella on ollut hieman mutkia mutta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että niistä ollaan aina päästy yhteistyöllä yli. Kaikesta huolimatta olemme olleet kaiken tämän aikaa saman asian äärellä, ja keikkalavalla se on tullut ilmi mitä parhaiten. On ollut mieltäylentävää huomata kehitystä niin omassa kuin yhtyetovereiden soittotaidoissa. Näillä eväillä on hyvä lähteä jatkamaan!

Pellikka viihdyttämässä alokkaita Uudenmaan prikaatissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Ville Pellikka

Jääkäri Pellikka toimii Viihdeorkesterin basistina ja nauttii siivilielämästään Jyväskylässä opiskellen konservatoriolla. Tämä alkujaan Savonlinnasta lähtöisin oleva taistelija tuo yksikköön savolaisen rentoa meininkiä ja nauruhermoja kutkuttavaa viihdettä.

Omistautumista, organisointia ja oppimista – ajatuksia konserttimestarilta

Teksti: Sini Korhonen
Kuvat: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Konserttipaikalle saavuttaessa aikaa kuluu vain vartti, kun kapellimestarin puikko
lyö jo ensimmäisen kappaleen käyntiin.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Mitäköhän tämän päivän treeneissä on ohjelmistossa? Mikä varustus laitetaan kuviomarssiharjoituksiin? Sataakohan silloin?

Muun muassa näitä kysymyksiä saan miettiä päivästä toiseen. Olen saapumiserämme konsertti- ja paraatisoittokunnan kolmas konserttimestari, joka toimii linkkinä soittajien ja kouluttajien välillä. Toimenkuvaani kuuluu pääasiassa tulevien harjoitusten yksityiskohdista tiedottaminen, kuten harjoiteltava ohjelmisto, harjoitusaikataulu ja varustus. Samalla kehitän konserttisoittokunnan toimintaa antamalla rakentavaa palautetta niin soittajille kuin henkilökunnallekin.

Konserttimestarina päivät täyttyvät helposti erilaisista järjestelytehtävistä, sillä esimerkiksi varustuksen täytyy olla säänmukainen. Usein varustus tulee suoraan henkilökunnalta, mutta joskus se täytyy tiukan aikataulun vuoksi miettiä itse. En halua soittajien paleltuvan tai olevan hiestä märkänäkään treeneissä. Tai jos ennen harjoituksia on sekä viritettävä että annettava toimintaohjeita treeneistä, täytyy miettiä, kuinka paljon tämä kaikki vie aikaa.

Aikamääreet ovat intissä yllättävän tärkeä asia. Myöhästyminen vie muilta aikaa, sillä kaikki tehdään suuressa joukossa. Esimerkin mainitakseni virittäminen ilman yhtä soittajaa tuntuu hieman turhalta. Kun myöhästynyt ilmestyy paikalle ja soittaa harjoituksissa ensimmäisen kappaleen alkusoinnun, ei sointi ole niin hyvä kuin mihin yhteisellä virityksellä oltaisiin päästy. Tästä saattaakin tulla sanomista jälkikäteen kapellimestareilta.

Kapellimestari on konserttimestarin tärkein työpari.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Nämä ovat vain esimerkkejä päätöksistä, joita joudun tekemään. Olenkin oppinut toimikauteni aikana, etten millään voi miellyttää kaikkia palvelustovereita. On täytynyt löytää tietynlainen kultainen keskitie, kuinka tasapainoitella kaverina ja vertaisjohtajana olemisen välillä. Viime kädessä minulla on konserttimestarina vastuu ottaa kouluttajien palaute vastaan, ja kertoa pieleen menneistä asioista soittajille asiallisesti. Kuitenkin nipottajan tai valittajan leimaa en halua saapumiserän keskuudessa saada. Kuinka siis olla hyvä johtaja ja asiallinen runnuttaja?

Tähän en ole vielä löytänyt vastausta, vaikka konserttimestarina olemista on jäljellä alle viikon verran. Intti on mielestäni koko vuoden kestävä yhtäjaksoinen oppimiskokemus. Uusia tilanteita tulee eteen jatkuvasti ja niihin on pystyttävä reagoimaan mahdollisimman hyvin. Virheitä, unohduksia ja erehdyksiä sattuu, mutta ilman niitä ei oppisikaan mitään.

Vertaisjohtaminen vaatii paljon aivotyötä. Täytyy ymmärtää taustoiltaan täysin erilaisia ihmisiä, katsoa kaikkia tilanteita monesta eri näkökulmasta ja lisäksi reflektoida omaa toimintaa, jotta asiat rullaisivat vastaisuudessa paremmin. Kaikki tämä on ollut henkisesti melko työlästä, mutta en voisi olla onnellisempi konserttimestarin paikan saamisesta reiluksi kuukaudeksi. Opiskelen siviilipuolella musiikkikasvatusta, ja luultavasti tulevaisuudessa tulenkin ohjaamaan varusmiesten sijasta eri ikäisiä lapsia ja nuoria musiikin parissa. Kokemukset, joita olen saanut Varusmiessoittokunnasta ja ihmisten kanssa toimimisesta, ovat avartaneet näkökulmia ja ovat ehdottomasti hyödyksi tulevia opiskeluja tai työuraa ajatellen.

Olen luonteeltani melko periksiantamaton. Pyrin saamaan asiat toimimaan aina vain paremmin, ja tämä toimintamalli on ollut suuressa osassa myös konserttimestarina toimiessani. Uskon siihen, että kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen, lopputuloksesta tulee täyttä timanttia. Viime viikolla harjoitussalistamme katkesivat sähköt. Otsalamppujen ja paristoilla toimivien nuottivalojen ansiosta saimme kuin saimmekin harjoitukset pidettyä. Pimeys vaati jokaiselta äärimmilleen viedyn keskittymisen. Harjoituksessa soittajat kuuntelivatkin kaveria paremmin ja Madetoja soi todella puhtaasti. Tässä on hyvä esimerkki yhteen hiileen puhaltamisesta ja yhteisöllisestä tekemisestä.

Mitä suuremmaksi kokoonpano kasvaa, sitä enemmän
vaaditaan keskittymistä yksittäiseltä soittajalta.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Saan paljon energiaa, kun huomaan asioiden menevän eteenpäin – oli kyse sitten soittokunnan soinnin paranemisesta tai aikamääreiden noudattamisesta. Nautin nähdä, kun kanssaihmisille tulee hyvää mieli: “Jes! Onnistuin!” Monta kertaa olen onnesta pakahtuneena saanut seurata, kuinka esimerkiksi kuviomarssi on toisto toistolta mennyt lähemmäs täydellistä lopputulosta. Ikäluokkansa kovatasoisimpaan sakkiin kuuluminen on ollut pitkäaikaisen unelman täyttyminen. Kun katson ja kuuntelen palvelustovereiden edistymistä ja yltämistä yhä parempiin suorituksiin, sitä onnellisuuden määrää ei voi sanoin kuvata. On ollut etuoikeus päästä seuraamaan vertaisjohtajan paikalta erikoiskoulutuskauden kehityskaarta. Sillä energialla jaksan organisoida taas seuraavankin päivän.

Ahkeran harjoittelun tulos palkitaan yleisön edessä.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Toki kaikella eteenpäin puskemisella on rajansa. On ajateltava omaa ja muiden jaksamista, keskittymiskyvyn riittävyyttä sekä myös fyysisiä rajoitteita. Kuviomarssin kertaaminen ja askeleiden jankkaaminen tunti tolkulla ei ole järkevää. Täytyy myös muistaa, etteivät sektioharjoitukset (= pienryhmäharjoitukset) ole soittofysiikan takia aina mahdollisia, sillä puhallinsoittajien kasvolihaksetkin väsyvät.

Konserttimestarina olen oppinut omasta itsestäni hirmuisesti. Epävarmuus muiden edessä esiintyessä on vähentynyt koko ajan. Ensimmäisinä harjoituspäivinä jännitin treenien alussa suoritettavaa vahvuusilmoitustakin niin paljon, että sanat vain hävisivät mielestä. Tiesin vastuuni konserttimestarina olevan suuri, sillä koronakevään aiheuttamat pettymykset ovat vaikuttaneet suurelta osin konsertti- ja paraatisoittokunnan toimintaan. Keikkoja ei ole ollut juurikaan koko erikoiskoulutuskaudella, ja uutiset uusista peruuntumisista ovat joka kerralla näkyneet soittajissa. Erityistilanteesta huolimatta olen halunnut valaa uskoa jokaiseen soittajaan, kuinka juuri meidän soittokunnassa on osaamista ja taitoa luoda unohtumattomia tunteita kuulijalle. Musiikki vaikuttaa ihmiseen monella tapaa, ja sillä on voima tuoda ihmisiä yhteen.

Korpraali Korhonen pääsi organisoimaan Konserttisoittokunnan
tämän vuoden ensimmäistä prikaatin ulkopuolista keikkaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Täällä Varusmiessoittokunnassa juuri musiikki on tuonut meidät eri puolilta Suomea soittamaan ja elämään yhdessä. Jokaista meistä soittajista tarvitaan esimerkiksi Sibeliuksen Finlandian mahtipontisten sointujen soimiseen tai kuviomarssin ojennusten onnistumiseen. Jokaisen panos on tärkeä. Lopulta yhteisellä, päämäärätietoisella tekemisellä päästään loistaviin tuloksiin. Tämän loistavan joukon edustamisesta on hieman haikeaa luopua, mutta odotan innolla päästä oppimaan johtajuudesta seuraavalta konserttimestarilta ja syksyn aliupseerikurssilla. Ei oppi ojaan kaada. Mutta sitä ennen nautin erikoiskoulutuskauden saavutuksista kuviomarssivideon ja megakiertueen merkeissä.

Noniin. Treenit ovat ohi. Ehdittiin soittamaan kaikki kappaleet etukäteen ilmoitetusta ohjelmistosta. Kuviomarssitreeneissäkään ei satanut ja auringon paisteessa hikoili jo pelkällä t-paidallakin. Onneksi kaikki kerkesivät keventämään takit pois ennen harjoituksia. Ainiin, ja huomenna on myös keikkapäivä, eli monta organisoitavaa asiaa. Mutta onneksi tältä porukalta luonnistuu homma kuin homma!

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Korpraali Sini Korhonen

Korpraali Korhonen on musiikkimaailman tulevaisuuden lupaus ja kunnianhimoinen baritonitorven soittaja, jolta luonnistuu niin juustokakkujen leipominen kuin puhallinorkesterille säveltäminen. Siviilissä hän opiskelee musiikkikasvatusta Jyväskylässä ja nauttii aurinkoisista päivistä jäätelön kera.